Vaikka äitilleni ei jäänyt maallista tavarata, oli hän kuitenkin rikas, sillä hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, hyvä terveys ja tyytyväinen sydän. Sisareni opetti hän tekemään raskaimpiakin töitä, joten kaikki tulivat hyvin toimeen, sillä heidän apuansa usein tarvittiin varakkaimmissa taloissa, vaan minua, joka olin nuorin ja kehnoin, säästettiin aina, ja totta olinkin kahdentoista vuoden vanhana niin heikko ja vähänen, että olisi saattanut luulla minua kahdeksan-vuotiseksi. Useasti äitini sanoi: "Mitenkä sinä, Elsaseni, maailmassa toimeen tulet, kun olet noin heikko ja pieni", mutta kun enoni, joka usein meillä oleskeli, sen kuuli, sanoi hän: "Älä murehdi! Elsa ja minä olemme hyvät ystävät; kun hän vähän vielä on kasvanut äitin silmäin alla, pääsee hän minun kasvatikseni. Kyllä minä takaan, että Elsasta saan hyvän vanhain päivieni hoitajan. Eikö niin Elsa?"
Minä hyväilin enoani oikein hyvästi ja lupasin aina olla hänelle kuuliainen ja avullinen, mutta äitini sanoi: "Älä vielä, veliseni, puhu vanhoista päivistäsi, ei ole pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin mieheksi tulit. Kyllä sinä vielä naimisiin joudut, joll'et yhtä saanut, niin on toinen ja kolmas jäljellä."
"Ei sisareni! niin ei ole minun laitani", vakuutti eno, "unelmani raukesivat kuin unelmat — mutta älkäämme ikänä niistä puhuko. Minun virkani sekä taloni antavat minulle työtä, ja Elsan saan kumppanikseni; silloin toivon, että aikani kyllä kuluu; vanhoista muistoista ei puhuta, sillä kipeältä tuntuu, kun haavaa koskee".
Minä ymmärsin nyt, että enollani oli joku salaisuus, josta ei hän sallinut puhuttavan, ja kun minä kerran lapsen tavallisella uteliaisuudella kysyin äitiltäni; "Mitä muistoja net ovat, joista ei eno anna puhua?" vastasi äiti; "Älä sinä niistä huoli, ole aina vaan hyvä ja kuuliainen enollesi äläkä koskaan kysele noista vanhoista muistoista, sillä silloin hänelle murhetta tuottaisit".
Tästäpä vastauksesta minä sain paljon tuumaamista; joka ilta maata pantuani, kun enoani olin siunannut, tuumailin kauan aikaa, mitä kaikkia tuo mahtoi olla, josta äiti ja eno tiesi, mutta jota ei minulle sopinut sanoa. Toivoin vain joutuvani niin vanhaksi, että saisin tietää tuon salaisuuden. Vuodet kuluivat, mutta samassa laimistui uteliaisuutenikin. Minä tulin enoni tykö, ja äitini oli kovin iloinen siitä, että oli saanut minun enoni turviin. Enoni olikin kovin hyvä minulle, ja aikani kului oikein hupaisesti hänen luonaan, vaikka meillä hyvin harvoin oli vieraita, ja vielä harvemmin olimme vieraissa.
Enollani oli kaunis puu-tarha, jossa hän itse työtä teki ahkeraan, sillä hän piti paljon kaikista kasvista, ja siinä puu-tarhassa minäkin yhdessä hänen kanssaan aina olin työssä. Kesällä kävelimme joka päivä enoni mailla ja talvis-aikana olimme hevosella ajelemassa, sillä enoni tahtoi kaikin tavoin voimiani vahvistaa; hän oli lääkäri, ja tiesi, mikä terveyttäni paraiten hyödytti.
Minä olin ollut neljä vuotta enoni luona ja olin kuusitoista-vuotias, kun hän eräänä päivänä tuli minun tyköni, sanoen: "Kuules Elsa! kylpeminen olisi sinulle hyvin hyödyllistä, ja minä olen nyt päättänyt viedä sinua Naantaliin kylpemään, koska minunkin täytyy mennä Turkuun. Kirjoita nyt sisarillesi, että tulevat tänne, niin saavat yhdessä sinun kanssasi valmistaa sinulle mitä kylpymatkaasi tarvitset".
Tämä olikin mielestäni varsin hupaista, koska usein olin toivonut pääseväni Naantaliin, josta olin kuullut paljon puhuttavan. Sisareni tulivat minua auttamaan, joten piankin valmistuin lähtemään ja parin viikon kuluttua olimme matkalla.
Päivän kuljettuamme omalla hevosella, jouduimme jo matkamme päähän, mutta minäpä hämmästyin nähdessäni tuota "Armonlaaksoa", tuota kuuluisaa Naantalin kaupunkia, sillä silmissäni näytti tämä enemmän isomman kirkon-kylän, kuin kaupungin näköiseltä.
Me ajoimme nyt leski-rouva P:n taloon. Tämä rouva oli enoni tuttu, ja eno oli jo ennen pyytänyt saada jättää minua hänen turviinsa. Rouva P. otti meitä ystävällisesti vastaan, ja minä sain vähäisen siistin kamarin asumakseni.