Enoni ei joutunut kauan viipyä Naantalissa, vaan kun minä olin saanut kaikki kapineeni paikoillensa, tuli hän minua hyvästi jättämään sanoen:
"Nyt, Elsa, jäät ensi-kerran omaisistasi; sinä tulet nyt enemmän olemaan omassa vallassasi kuin ennen, mutta pysy toki samankaltaisena kuin tähänkin asti. Täällä on monen-laisia ihmisiä, paljon näet täällä turhuuttakin, mutta varo, ett'ei sinun tee mieli kaikkia, mitä silmäsi näkee", ja syvästi huoaten sanoi hän vielä: "turhuus on vienyt monen nuoren onnettomuuteen".
Näin puhuttuaan läksi enoni pois, ja minä jäin vähäiseen kamariini. Ikävä oli minun nyt yksin jäätyäni, ja ilma huoneessani tuntui raskaalta ja tukehuttavalta, jonka vuoksi minä aukaisin akkunan ja annoin iltatuulen virkistyttää itseäni. Tuokion aikaa istuttuani akkunan ääressä, näin kaksi hevosta pyrkivän eteenpäin, vetäen raskaita vaunuja perässään; ne lähenivät ja samassa poikkesivat pihaan. "Nuot matkustavaiset varmaankin ovat kaukaa", ajattelin minä, sillä kapu-säkki oli kovin tomuinen ja samati vaunutkin. Minä tuumailin juuri, ketä nämä vieraat mahtoivat olla, kun rouva P. tuli käskemään minua iltaselle ja ilmoitti saaneensa enemmän vieraita, nimittäin paronitar S:n, hänen tätinsä ja hänen veljensä pojan. Olin kovin väsynyt, jonka vuoksi ei minun tehnyt mieli iltaselle mennä; minä sentähden vain kiitin emäntääni käskystä, sanoen, ett'ei minua haluttanut ruoka. Emäntäni mentyä panin maata ja olin pian unen helmoissa.
Aamulla herättyäni paistoi aurinko jo korkealla taivahalla, ja minä luulin kellon olevan paljonkin, mutta se oli vasta kuusi. Pikaisesti pu'in päälleni ja menin ulos kävelemään, sillä aamu oli lämmin ja kaunis. Minä kuljin katua pitkin, mutta samassa näin polun, joka vei korkealle mäelle, ja nyt päätin mennä sinne, koska arvasin siellä olevan lavean näkö-alan.
Vähän matkaa olin kiivennyt ylöspäin, kun näin muutamia lapsia, jotka riipivät katajia. Näiltä lapsilta kysyin: "Mikä tämän vuoren nimi on, ja mihinkä tämä tie menee?"
"Vuoren nimi on Kupari-kallio", vastasi lapset, "ja tämä tie vie salmen rantaan, joka on täältä vähän matkan päässä; lautalla pääsee salmen yli Luonnonmaan saarelle".
Tämän kuultuani kiipesin taas aina ylös vuoren kukkulalle, josta olikin hyvin kaunis näkö-ala, sillä täältä näkyi meri saarinensa, vuoria, kukkuloita ja alhaalla laaksossa Naantalin pieni kaupunki. Hetkisen tässä oltuani päätin mennä aina salmelle asti. Polku vei vähäisen männistön läpi. Lintuset laulelivat männistössä, ja minä heitä kuunnellessani kuljin niin ajatuksissani, ett'en huomannutkaan olevani matkani päässä, ennenkuin näin kaksi naista edessäni; ne istuivat jyrkän äyrään syrjällä olevalla kalliolla. Nähtävästi olivat nämätkin tulleet tänne ihailemaan luonnon kauneutta, sillä ne istuivat siinä varsin vaiti katsellen mertä, joka olikin hyvin ihana, sillä se oli varsin tyyne. Kaukana näkyi veneitä purjehtivan; niissä oli meren-saarelaisia, jotka palasivat Turusta kauppaa tekemästä, ja juuri edessämme oli salmi, joka eroitti ihanan Luonnonmaan saaren mannermaasta.
Toinen näistä luonnon ihailijoista oli vanha harmaa-päinen nainen, vaan toinen oli vielä nuori. Hänen muodostaan saatti arvata, että hän jo aikaa oli jättänyt elämänsä keväimen, sillä hän näytti olevan kolmenkymmenen vuoden paikoilla, mutta hän oli vielä viehättävän kaunis; ihonsa oli valkoinen kuin lemmenkukka, eikä yhtään punaa rusottanut hänen poskillaan, hänen hiuksensa olivat mustat ja kiiltävät kuin metsä-lampi, ja hänen suuret mustat silmänsä katselivat ikään kuin uneksien aavaan luontoon. Hänen sorea vartalonsa oli puettu mustiin vaatteisin, jonka vuoksi hänen valkoinen ihonsa vielä paremmin silmiin pisti. Minä istahdin kivelle kappaleen matkaa heistä, mutta kaunis näkö-ala ei enään yksistään vetänyt huomiotani puoleensa, sillä aina enentyvällä uteliaisuudella katselin naista ja hänen vanhaa kumppaniansa, vaan hetken päästä nousi vanhus istualta, sanoen nuoremmalle:
"Hilja, tule nyt jo pois, meitä ehkä odotetaan eineelle".
He menivät nyt molemmat ja jouduttuansa sille kohdalle, jossa istuin, hoksasivat vasta minun, mutta sanaakaan sanomatta menivät he eteenpäin, vaan minä jäin vielä hetken ajaksi katselemaan heidän jälkiänsä; sitte menin myös minä pois, koska ajattelin, että emäntäni jo varmaankin kaipasi minua.