"Mutta vapaa-sukuiset ovat toki suuremmassa arvossa pidettävät", sanoi
Anna ja korotti päätään.
"Ei yhtäkään", vastasi Hilja. "Suuremmassa kunniassa pidettävät ovat net, jotka sielunsa omaisuuksien puolesta ovat jaloimmat, sillä he ovat saaneet vapaa-sukuisuutensa itse Jumalalta ja ovat vapaat kaikista ulkonaisista turhuuksista ja vähäpätöisyyksistä".
"Jaa, Hilja hyvä", lausui Anna, "minäpä ymmärrän nyt kyllä, että sinä, joka olet köyhän, alhaisen äitin lapsi, tahdot tuolla puheellasi kunnioittaa äitiäsi, joka varmaankin on ylevä ja rehellinen ihminen, ja että niin teet, se onkin oikein kaunista; senpä vuoksi en minäkään tahdo sinua vastustaa, vaikka minun puolellani kyllä on oikeus". Näin lausuttuaan meni hän pois, eikä Hilja ennättänyt enään mitään vastata, mutta hänen sydämmessään sotivat hyvät ja pahat hengettäret, sillä Annan ylpeys oli saattanut Hiljankin ylpeyden liikkeelle, ja vaaralliseen aikaan, sillä Annan mentyä tuli paroni taas Hiljan luokse, ja Hilja ajatteli:
"Vaikka en Annan enkä hänen ylhäisten ystäväinsä siipein varjossa ole, hakee poroni toki seuraani. Hän on varmaan ylevä sekä nimensä että luontonsa puolesta". Hilja parka! Hän ei ollut ihmis-tuntia — ja mikä vielä pahempi — hän ei tuntenut itseänsä, ja tämäpä nyt olisi ollut suuresta tarpeesta, sillä paroni ei kauan istunut Hiljan sivulla, ennenkuin hän Hiljalle ilmoitti rakkautensa ja pyysi häntä omaksensa. Tätä pyyntöä olisi tanssi-salin kaikki onnettaret kadehtineet Hiljalta, sillä niin yleensä oli tämä loistava, kaunis paroni heidän lemmikkinsä; senpä paronikin kyllä arvasi, ja kun Hilja ei tahtonut heti vastausta antaa, hämmästyi hän vähän, sillä tuota hän ei odottanut.
Hilja meni vähän aikaisemmin kotia kuin muut vieraat, sillä nytpä hänellä oli tärkeä asia tuumattavana ja päätettävänä, mutta hyvästi-jättäessään sanoi hän sen vuoksi aikaisemmin lähtevänsä, että kenraalinna oli kipeä, vaan paronille kuiskasi hän: "Parin päivän päästä tahdon teille vastauksen lähettää".
Kun Hilja tuli kotia, oli kenraalinna vielä valveella, ja Hilja meni hänen kamariinsa. Kenraalinna oli nyt vähän terveempi ja sanoi:
"Noh, pianpa tulit kotia. Ei sinun, rakas Hiljaseni, noin olisi tarvinnut kiiruhtaa, sillä ei minun täällä mitään hätää ollut, minä voin nyt koko hyvin ja vanha täti minua kyllä olisi hoitanut, jos pahoinkin olisin voinut".
"Täti hyvä, tulin minä teidänkin vuoksenne, mutta tulinpa toisenkin asian vuoksi. — Täti! paroni on minua omaksensa pyytänyt".
"Hilja! mitäs sanot? Oi, tuota olen kauan toivonut! Minun tyttäreni! sinä tuotat minulle paljon iloa. Sitä paronia, tämän uljaan miehen saan kasvatti-tyttäreni mieheksi, sepä tuottaa minullekkin kunniaa".
"Mutta täti — en tiedä varmaan rakastanko häntä. Tanssi-salissakin, jossa hänestä aina enemmän, kuin muutoin, olen pitänyt, tuli toki mieleeni, että minä kukatiesi en häntä rakastakkaan; minä sanoin sen vuoksi, että vasta parin päivän päästä hänelle varman vastauksen annan".