"Mutta ylellisyyttä on meidän toki velvollisuus välttää. Tämä minun kallis vaatetukseni nyt oikein minua rasittaa".
"Sinun opettajasi ylen-intoisuus on, luulen, sinuun vähän tarttunut, mutta minä toivon tuon kyllä vähitellen katoovan".
Hilja ei puhunut mitään, mutta hänen sydämmensä kävi levottomaksi; hyvä siemen iti sydämmessä, maailman rikka-ruoho ei saanut sitä varsin tukehutetuksi.
Kotia tultuaan meni hän kamariinsa. Ensi kerran tuntui hänestä hänen olonsa tässä kodossa ikävältä, sillä nyt olisi hän tarvinnut ystävän, joka olisi hänen sydämmellensä lohdutusta saattanut antaa ja hänen mielellensä johdutusta, mutta sitä ei hänellä ollut. Hilja ymmärsi nyt, että paroni, jonka olisi pitänyt olla hänen paras maallinen ystävänsä, pitäisi häntä haaveksivana, lapsellisena naisena, jos hän hänelle puhuisi sydämmensä vaivasta. Tässä neuvon puutteessa otti Hilja muutamia kirjoja käteensä, ja niitten joukossa oli myöskin Paavon antama rukous-kirja. Hilja aukasi sen, ja siitä putosi paperi, jossa oli Paavon kirjoittamat sanat: "Muista, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku, ja rakasta köyhää isänmaatas, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus". Tämän luettuansa rupesi Hilja ensin katkerasti itkemään, vaan sanoi sitte itseksensä: "Mitä itken minä? Oi! miksi on minun näin ikävä? Minä tahdon lukea! Oi Jumala! anna minun neuvoa sanastasi saada". Hilja katseli kirjaansa ja luki:
"Mailmallisten joukossa
Etsit turhaan onneasi;
Sillä mailman tohussa
Unohtuupi Jumalasi;
Ja ken ei muista Herraansa,
Hän kadottaapi onnensa".
"Niin — maailman tohussa olen unhottanut valani — minä en ole rukous-kirjaanikaan lukenut. Oi Jumala! ylpeys on varmaankin sydämmessäni asunut, vaan karkoita se pois, ja ota minua taas lapseksesi". Hilja käänteli kirjan lehtiä ja luki taas:
"Jos unhottaisi rakkaansa,
Äiti joskus poikansa,
Ei kuitenkaan Jumala
Sinua koskaan unhota",
Hilja tunsi näistä sanoista erinomaisen levon ja lohdutuksen sydämmessään, ja jos ainakin, niin erittäinkin nyt oli tarpeellista, että Hilja turvasi Häneen, joka murheessa on paras lohduttaja, sillä nyt tuli kenraalinnan palvelus-tyttö Hiljan tykö, tuoden sanomaa, että kenraalinna oli kovin sairastunut, ja että paronin ja Hiljan pian piti tuleman häntä katsomaan. Tämä oli kova sanoma. Hilja riensi paronille sitä ilmoittamaan ja pyysi häntä kiiruusti tulemaan kenraalinnan luokse. Paroni oli heti valmis.
Hiljan askeleita joudutti hänen rakkautensa kasvatti-äitiinsä, ja paronin askeleita joudutti — — tavaran pyyntö. "Nytpä varmaankin saan nähdä, mitä hän meille on testamentissään määrännyt", ajatteli tämä tuhlaaja-mies.
Kenraalinna voivotteli vuoteellansa, kun paroni ja Hilja tulivat hänen kamariinsa; hänellä oli kova polte ruumiissansa, vaan nähtyänsä paronin sekä Hiljan kurkotti hän heille kättänsä, sanoen: