"'Veli! Hylkäisitkö äitisi?' kysyi nuorempi".
"'Äitini on raakalainen', vastasi vanhempi, 'häneltä en ole oppia saanut, enkä hänen kieltänsä puhua tahdo. Niitä tahdon työlläni kunnioittaa, joilta oppia sain'".
"'Oi veljeni!' lausui nuorempi, 'minä kunnioitan ja ylistän sitä perhettä, jolta sivistystä olen saanut, vaan äitiäni, jonka lapsi olen, ja joka minua lapsena kasvatti, rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa; ja äitini kieltä koetan minä sivistyttää, sillä silloin saatan myös sivistyttää veljiäni ja sisariani, rakkaan äitini lapsia! Me, jotta olemme paremman onnen lapset, jotka olemme sivistystä saaneet — me olemme velvolliset sitä perheessämme levittämään, ja kun äitini lapsista ja heidän jälkeisistänsä kasvaa valistuneita, jaloja ihmisiä, silloin tuottavat he myös kunniaa sille perheelle, joka ensimmäisen sivistyksen siemenen meihin kylvi. Niin veljeni on ajatukseni, ja näin olen tekevä niin kauan, kuin veri suonissani on juokseva, ja toivon, että Jumala on työlleni siunauksen antava!'"
"'Hyvästi, me kuljemme eri tietä', sanoi vanhempi".
Suomalaisuutta halveksivaan röökinään kääntyen sanoi nyt paronitar vielä: "Röökinä! te joka tässä nykyään suomalaisuutta harrastavia moititte — onko teillä selvä, kumpiko näistä lapsista teki oikein?"
Röökinä punastui ja rupesi kumppaneinsa kanssa säpistämään Ranskan kieltä, sekä läksi sitte pois. Paronitar nousi myöskin ja aikoi pois mennä. Eno, joka tarkasti oli kuunnellut koko ajan, jolloin paronitar satuansa puhui, läheni nyt akkunaa, sanoen; "Kuka on se nainen, joka noin suoraan lausui, mitä Suomea rakastavan sydän ajattelee".
Minä en ennättänyt vielä vastata, ennenkuin eno joutui akkunan tykö ja näki paronittaren, joka juuri meni pois Tommin kanssa. "Hilja!" huudahti eno ja istui sitte taas pöydän ääreen. Minä hämmästyin ja kysyin:
"Tunteeko eno paronitarta?"
"Tunnen", vastasi eno ja nojasi otsaansa kättänsä vastaan, joten käsi jäi ikään kuin varjostimeksi hänen silmäinsä eteen. Me olimme kahden salissa, ja minä puhuin nyt enolleni, miten olin tullut paronittaren ja vanhan tädin tuttavaksi, ja miten arvokkaita, hyviä ihmisiä he olivat. Eno pyhkieli salaa muutaman kyyneleen silmistänsä, vaan minä näin sen toki ja ihmettelin, miksi hän noin liikutettu oli, mutta en kysynyt sentään mitään, koska huomasin, että hän koetti minulta sitä salata. Minä puhuin nyt vain, että paronitarkin aikoi huomenna lähteä, sekä että hän oli kutsunut minua puoli-seitsemän ajaksi salmen rannalle.
Eno katsoi kelloansa ja sanoi sitte: "Kello on jo kuusi; ollaan täällä niin kauan, että ennättävät lähteä, sillä minua haluttaa mennä sinun kanssasi paronittaren vieraaksi. Kyllä minäkin olen tervetullut, koska jo olen hänelle vanhastaan tuttu".