Kello seitsemän läksimme kotia, ja silloin oli täti sekä paronitar jo menneet. Me menimme perästä, ja kun salmi rupesi näkymään, näimme myöskin tädin, paronittaren ja Tommin, jotka istuivat äyräällä olevalla kalliolla. Kalliolle oli levitetty puhdas, valkoinen vaate ja sen päälle laskettu teekupit, sokurit sekä leivät, ja kiiltävä tee-kuppi seisoi kalliolla suhisten ja poristen.
Paronitar katseli meitä pitkään, kun näki minun herran seurassa tulevan, vaan huudahti, lähemmäksi jouduttuamme, iloisesti: "Paavo", mutta samassa, ikään kuin hämmästyen omaa ääntänsä, punastui hän ja tuli kainosti enoa tervehtimään.
Enoni sanoi: "Minun teki mieleni tulla sisareni tyttären seurassa tänne tykönne, ja toivon, ett'ei Hilja eikä täti siitä pahastu".
"Ei suinkaan", vastasi Hilja; "tämäpä oli niin hupaista kuin odottamatointakin".
"Nyt tahdon myöskin kiittää Hiljaa", sanoi eno, "siitä kauniista sadusta, jonka kerroit. Minä olin kylpy-vierasten seura-salissa, satua kertoessasi, ja kuuntelin sitä ihastuksella, mutta kun sitte menin katsomaan, kuka puhuja oli, ja näin, että sinä se olit, ajattelin sanojasi, joita kerran minulle sanoit: Älä pelkää, Paavo; siemenet on syvään kylvetty, ei niitä kanat poijes rapsi".
Hilja hymyili, lausuen: "Hyvät jo hyvin kylvetyt siemenet itävät heikossakin maassa". Sitte meni hän kuppeihin kaatamaan teetä, jota me kaikin rupesimme juomaan. Juodessani kuiskasin tädille:
"Paavo ja Hilja. Nyt, täti, minä tiedän, kutka Paavo ja Hilja ovat, joista täti kertomuksessansa puhui". Täti naurahti ja nyökkäsi päätään.
Ilta oli ihana. Kalastajat palasivat Turusta, jonka vuoksi merellä näkyi paljon veneitä purjehtivan. Eno lähestyi Hiljaa sanoen: "Kumma, että monien vuosien perästä toisiamme tapaamme juuri täällä, jossa sinä lapsena olet kasvanut. Muistatko vielä, kuinka sinä, kun minä sinulle sirkun-kelloja toin, tulit iloiseksi ja sanoit, että net sekä kanervaiset olivat sinun lapsuutesi tuttuja. Sirkun-kellot ovat jo lakastuneet, mutta kanervaisilla on nyt juuri hohtavin kukoistus-aika. Tule kanssani hakemaan niitä".
Hilja meni, vaan tuli, muutaman hetken kuluttua enoni parissa takaisin, pitäen kädessään koko joukon kanervaisia. Enolla oli myöskin kukkasia, mutta net antoi hän Tommille, sanoen: "Vai olet sinä Niilo Tammisen poika! Tulkoon sinusta kerran semmoinen mies, kuin isäsi on".
Enoni oli koko illan kovin iloinen; en muista, että häntä ennen niin iloisena olisin nähnyt. Hän ei ollenkaan kiiruhtanut pois, vaikka meidän piti aamulla aikaisin lähtemän, mutta vanha koti toki muistutti, että aika oli jo kotia mennä. Me kokoilimme kaikki kapineet ja läksinme kotia. Enolla ja Hiljalla oli kovin paljo puhumista keskenänsä, mutta he menivät meidän edellämme, ett'en kuullut, mitä he puhuivat. Kun olimme kotia tulleet ja hyvästi jätimme toisiamme, pyysi eno tätiä sekä Hiljaa tulemaan aamu-kahville meille. He lupasivat tulla, ja nyt menimme kukin asuntoomme.