Nyt Annaseni! suurin on rakkauteni,
Kun isänmaani edestä mä uhraan henkeni.
ANNA. Hän oli uskollinen — Ah!
PARONI. Kussa lepää hän nyt?
SANNI. En tiedä, sillä kun luutnantin silmät vaipuivat kiini, sattui luoti myöskin minuun — Kun heräsin tainnuksistani, oli tappelu tau'onnut, häntä hain, mutta turhaan, sillä kaatuneita oli yltä-ympärillä; sitten laahasin itseni Partalan kylään, sain siellä eräältä tytöltä vaatteet — nyt olen vähitellen tänne kulkenut, olen kärsinyt vilua, kipua, janoa —
ANNA (tarttuu Sannin käteen). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä noin paljon muitten tähden? — Yksi tunne toki löytyy, joka on voimallinen — joka mahdolliseksi mahdottoman tekee — se on rakkaus —
SANNI (aukaisee silmänsä). Niin, se on rakkaus. Oi, kuin olen väsynyt, vaan minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt — lupaukseni täyttänyt — vienyt luutnantti Kaarlon viimeiset terveiset hänen morsiamellensa.
ANNA. Ah maailman nähden ei netti Tähtinen saanut olla hänen morsiamenansa, vaan sydämmessäni olen i'äti oleva hänen Annansa.
SANNI (istuu). Nyt ymmärrän — ah! ei ole komeat huoneetkaan aina onnen asuin-siana. Oi suku-ylpeys — oi sääty-eroitus, milloinka olet tasoittuva? Koska tunteet ihanat liikkuvat niin halpa- kuin korkea-säätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen toisensa onnen särkeä!
ANNA. Niin miksi, — miksi?
PARONI. Älkäätte minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun nuoruudessani oli kunniatyö, on teidän mielestänne arvotointa — vaan teidän jälkeenne tulee myöskin toinen polvi, aika menee eteenpäin ja ihmiset ajan muassa. Uudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno. — minäkin nyt tässä, elämäni ehtoolla, näen monta asiaa toisin kuin ennen. (Paronin puhuessa on Pastori kenenkään huomaamatta tullut sisälle.)