ANNA (laskee Sannin huulille lasin), Sanni, tämä uupuneet voimasi virkistyttää.
SANNI (avaa silmänsä ja juo, huivi liuskahtaa päästä ja hänen mustat kiharansa valuvat alas hartioille). Kiitoksia, Anna neiti — Oi onnea! nyt saatan taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen tervehdyksen. (Ottaa kaulastaan silkki-nauhan, jossa kotelo rippuu.) Tämä on levännyt luutnantti Kaarlon rinnalla —
ANNA. Ah! minun antamani kotelo, oi puhu, Sanni! kuinka tuli tämä sinulle? Missä Kaarlo? —
PARONI. Anna; sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen antaa — petitkö sinä isäsi? —
ANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes jää-hyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi, siltä ystävältä, joka i'äti oli häntä muistava — Eikä tuo ollut mikään petos.
SANNI. Kun luutnantti Kaarlo Toivalasta läksi, käski hän minua varjelemaan kuten silmä-terääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin palajaisi, "vaan jos kuolisin," sanoi hän, "vie se Leppäniemelle neiti Anna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sota-tanterelle uroon nimen voittamaan" — ja sen hän voittikin — kunnia-kuolemallaan.
ANNA. Voi! hän on siis kuollut! — (itkee).
PARONI. Älä itke, Annaseni!
ANNA. Ah isäni! anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nethän ovat muisto-kukkia vain minun Kaarlolleni — mutta, Saimi, jos jaksat, jatka puhettasi vielä —
SANNI. Luutnantti Kaarlon lähdettyä Toivalasta, pukeuduin veli vainajani vaatteisin ja seurasin Savon jääkärien jälkiä, kunnes Iisalmella Virran sillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin saattavani hengelläni varjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä minuttakin — mutta Hän oli toisin päättänyt — luoti sattui luutnantti Kaarloon — se sattui kovasti — hän kaatui, silloin kuiskasin hänelle nimenne — hän katsoi tarkasti minuun, sanoen: "Sanni!" sitten koroitti hän vielä kerran äänensä ja lausui: