PARONI. Seuralaisenani olen teitä suosiellut, kuten ainakin kunniallista, sivistynyttä nuorukaista — vaan vävykseni — ah — mitä ajattelette — minä antaisin tyttäreni, neiti Tähtisen, nuorukaiselle, jonka toinen plakkari on tyhjä, toisessa ei mitään — jonka nimi on maineeton, soinnuton.
KAARLO. Minä, herra Paroni, en ole köyhä, sillä minulla on isänmaa, joka tarvitsee minua; nuoruuden innosta sykkii sydämmeni, minulla on käsi, vahva tarttumaan miekkaan tämän kalliin maani puolustukseksi, ja Annaseni rakkaus on voimiani kahden-kertaisesti vahvistava. Enkö siis ole rikas! Myöskin lupaan, että joko voitan kunnia-kuoleman tappotanterella taikka palajan urhoollisena sotilaana.
PARONI. Suotava on, että saattaisitte todeksi näyttää, mitä nyt vakuutatte; mutta tyttäreni teidän täytyy unhoittaa.
PASTORI (menee Paronin luo). Herra Paroni, älkäätte estäkö nuorten uskollista rakkautta, sillä ihminen ei ole onnen ohjaaja — Luoja kullekkin kohtalot jakaa.
PARONI. Minä olen vanha enkä siis enään, kuten nuoret kiihossaan, tee päätöksiä, joita tulevalla hetkellä kadun.
KAARLO. Aika rientää, meidän täytyy mennä, vaan paroni, te ette varmaankaan tahdo kieltää minua sanomasta jää-hyväisiä Annalle.
PARONI. Tarpeetointa, vallan tarpeetointa, ystäväni, tuo häiritsisi vain nuoren sotilaan urhoollista mieltä. (Antaa kättä veljeksille). Hyvästi, toivotan teille onnea molemmille — (Kaarlolle) kun takaisin palajatte, saamme nähdä, mitä silloin on tehtävänä. (Kilistää kelloa. Maiju tulee sisälle ja Paroni osoittaa pöydällä olevaa kynttilää.) Ota kynttilä ja valaise sillä herroille, että näkevät mennä eteishuoneen läpitse. Hyvästi! (Paroni menee kamariinsa ja Maiju tarttuu verkalleen kynttilään).
PASTORI. Oi vanhus, sinä suku-ylpeyden pimittämä, joka et huoli, vaikka oman lapsesi sydämmen särkisit!
MAIJU (katselee oveen päin, josta Paroni meni), Jopa jo uskallan antaa. (Kurkottaa Kaarlolle paperikäärön). Tämän käski Anna neiti antaa teille hänen hyvästi-jätöksensä.
KAARLO. Ah! (aikoo aukaista käärön).