Rouva (huutaa): Voih! minun poikani! (Vaipuu tuolille.)
Ompelia. Mikä Rouvaa vaivaa? Tässä on kappanne.
Rouva (kiljasee): Viekää pois, pitäkää itse tuo, minä en siitä huoli, se on viina-rahalla ostettu. Oi Hoikka, mihin vietiin minun Alfredini, vosikalla hän vietiin akkunani ohitse, hän makasi re'essä aivan kuin kuollut. (Vääntelee käsiään.)
Ompelia. Tämähän kumma! Sen vain tiedän, ett'en koskaan työstäni näin hyvin ole tullut palkituksi. (Ottaa kapan päällensä, kumartaa ja lähtee ulos.)
Hoikka (vapisten.) Kuule, sinä — et varmaankaan nähnyt oikein.
Rouva. Oih! kuules — (Ääniä kuuluu.) jo tulevat. (Juoksee vasemmalle puolelle. Ovi avataan ja Alfred kannetaan näyttämön yli myöskin vasemmalle puolelle.)
Hoikka (pitäen tuolista kiinni.) Onko hän kuollut?
Yksi palvelia. Ei, hän vain humala-päissään ajoi niin riivatusti, että reki kumoon kaatui, ja sai siinä semmoisen pamauksen, että pyörtyi. Kyllä hänen vielä toki sydämmensä sykkii.
Jukka (osoittaa kamariin päin, johon Alfred vietiin.) Siinä taaskin yksi viinan-uhri. (Kaksi viinantehtailiaa tulee sisälle.)
Hoikka (nostaa kätensä ohauksillensa, huutaen raivoisasti): Pois täältä! kaikki on viinaa — viina-potit tanssivat seinillä. Voi onnetointa! ei ne anna minulle rauhaa, ennen kuin koko viina-tehdas on hajotettu. (Juoksee pois kamariinsa.)