Rooman ulkopolitiikka, imperialismi, hyökkäyspolitiikka, oli toistaiseksi tyydyttänyt kaikki toiveensa ja oli saapunut päämääräänsä; Roomalla oli vuoden 140 seutuvilla e.Kr. lähes koko maailma käsissään: Espanja, Kreikka, Makedonia, Afrikka olivat maakuntia; niin, Vähässä Aasiassa oli Pergamonin kuninkaasta tullut Rooman vasalli: valloituksia, jotka eivät suinkaan olleet johtuneet paisunnan tarpeesta, aivan kuin jos Italia olisi kärsinyt liikakansoittumisesta, kuten nykyisin Saksa, joka ei tiedä, mihin sen voimineen on käännyttävä, — vaan ainoastaan ryöväyshalusta, peittelemättömästä naapurin rikkauksien himosta; sitä ei ole paremmin osoitettu missään kuin kuningas Mithridateen kirjeessä Arsakeelle, joka meillä on jäljellä. Kuta rikkaammaksi roomalainen sellaisesta saaliista tali, sitä vähemmän hänen tarvitsi tehdä työtä: kylvettiin, katsottiin näytelmiä, juostiin kansankokouksissa ja syötiin hyvin. Kansalaiset eivät enää maksaneet lainkaan veroja; sillä kukistetut maat täyttivät valtiokassan.

Luulisipa siis, että Laiskurienmaan onni olisi asettunut seitsemän kukkulan asukkaaksi. Mutta päinvastoin kävi. Nyt Roomassa itsessänsä vastakohdat aukenivat ammollensa. Senaatin ryöväyspolitiikka kostautui pian ja välittömästi. Sillä korkeat herrat, valtiomiehet ja ylimykset, riistivät kaiken saaliin itselleen, eivätkä suojattomat maakunnat yksin kironneet Roomaa: kansa itse, proletaarit, seisoi nälissään ja uhkaavana Rooman kaduilla. Ennen kaikkea Italian maalaisväestö, Italia itse, tunsi olevansa poljettu ja alkoi vaatia oikeuttansa. Yhteiskunnallinen kysymys lähestyi nopeasti ja äkkiä: kauhean vallankumouksen salamanvälähdys.

Vielä ei mikään liikkunut, ja oli yksi mies, johon kaikki toivoen katsoivat; luultiin, että hän voisi tehdä ihmeen: tämä oli nuori Scipio, joka nimitti itseänsä Aemilianukseksi. Se oli hänen nimensä, sillä oikea Scipio hän ei ollut, ei oikea Cornelius, vaan sotapäällikkö Aemilius Pauluksen poika, mutta ottopoikana hän siirtyi Scipioiden perheeseen. Nämä olosuhteet nostivat hänet korkealle, ja jo vänrikin tai primaanin[22] iässä hän oli Rooman ensimäinen mies, suhteittensa ja pian myöskin ruhtinaallisen rikkautensa nojassa; lisäksi viisas, korkeasti sivistynyt ja myöskin ruumiillisesti voimakas. Joka suhteessa hän oli mies miehen mittainen. Duelli oli vanhalle ajalle vieras käsite. Mutta sodassa hän vastasi villin espanjalaisen taisteluhaasteeseen ja löi miehen maahan. Kelle englantilaiselle lordinpojalle tai paroonille voisi nykypäivinä pälkähtää päähän nyrkkeillä intialaisen tai neekerin kanssa?

Mutta hän oli pahaksi onneksi liian jalo, tämä Scipio, kuvaamattoman oivallinen mies. Niin sanovat kaikki todistajat. Onhan ihanaa olla hyvä, mutta säätytaisteluiden aikana, jolloin aina raain on oikeassa, on siitä vähän hyötyä. Roomalaiset julistivat tämän Scipion autuaaksi, kun hän kuoli — luultiin, että autuaat kuoleman jälkeen kirkastettuina oleskelivat taivaassa linnunradalla: ehkäpä majailee Scipio siellä ylhäällä vielä nytkin. Mutta historian aikakirjoissa hänet poliittisena suuruutena säälimättä tuomitaan. Kun kaikki mässäilivät ja kallistivat laseja, hän oli kohtuullinen aina ehdottomaan pidättyväisyyteen saakka.[23] Aikaisempien voittojensa johdosta hän oli kauan aikaa kaupungin mahtavin mies, mutta hän vetäytyi aina vaatimattomasti toisten tieltä syrjään määrättömän kohteliaasti: "pyydän, Teidän jälkeenne, käykää Te edellä!" Sotapäällikkönä hän osoittautui ihmeteltäväksi, ja sen vuoksi vanha Catokin kiinnitti toiveensa häneen. Sillä Scipio Aemilianus se Karthagon hävitti, hän se sitten lujan Numantian kaupunginkin Espanjassa valloitti. Mutta kenttätaisteluun hän ei antautunut. Siihen hän oli liian menetelmällinen, liian turhantarkka. Hän ainoastaan piiritti. Hän oli oppinut strategi, käytti kreikkalaisia rakennustaitureita ja insinöörejä runsain määrin ja kohotti Rooman sotajoukon piiritystaitoa juoksuhaudoilla, majakatoilla, torneilla, tykistöllä, koneilla j.n.e., saaden sen mahdollisimman tehokkaaksi. Niin hän on vihollisen kaupungit rakennuslaitteillaan tiiviisti sulkenut ja verkalleen, voimakkaitta mielenliikutuksitta ne kuristanut ja nälkään näännyttänyt. Scipion piiritysrakennuksista ja linnoitetuista kenttäleireistä on Espanjassa vieläkin nähtävänä laajoja jätteitä; eräs arkeologinen retkikunta on viime vuosina ne siellä jälleen ilmi saattanut — todellakin valtavan suurenmoista ja ihmeteltävää.

Kansa kunnioitti häntä aluksi kuin epäjumalaa; vaikka hän lain mukaisesti virkaan vaadittavaa ikää ei vielä läheskään täyttänyt ja senaatin ylimykset, häntä kiivaasti vastustivat, oli kansa valinnut hänet konsuliksi ja ylipäälliköksi. Scipio piti vaalin hyvänänsä. Mutta pitemmälle hän ei mennyt.

Hänen täytyi tietää, mikä hätä vallitsi, mitä toivomuksia kansassa liikkui. Hän ei hievahtanut. Hän syventyi sen sijaan kreikkalaiseen kirjallisuuteen ja eli etevinten kreikkalaisten miesten ympäröimänä; Atheenan henki antoi hänelle poleerauksen: attikalaisesti poleerattu roomalainen! Pohjaltaan kuitenkin tavattoman merkillistä. Scipio oli ensimäinen suuri inhimillisyyden edustaja Roomassa, ja kuuluisa sanonta "homo sum" on peräisin hänen lähimmästä seurapiiristään. Saalistavien petojen ja egoistien kansasta oli Scipio ensimäinen, joka vakavasti ja vilpittömästi ohjelmaansa kirjoitti hyvyyden ja epäitsekkyyden, mies, jolla on lempeät kädet ja leppeä katse, joka ei koskaan vihastu eikä joudu raivoihinsa ja aina vain ystävällisesti ja järkevästi puhuu. Suuren kreikkalaisen historioitsijan Polybioksen hän ottaa turviinsa eikä päästä häntä sotaretkillänsä luotansa. Siitä on peräisin tämän Polybioksen ihmeellinen maailmantuntemus ja poliittinen kaukonäköisyys; niistä on hänen kiitettävä sitä seikkaa, että hänen vapaamielinen suojelijansa soi hänelle vapaan silmäyksen Rooman kaikkiin hallintoasioihin. Kreikkalainen filosofi Panaitios oli Scipion A ja O, hänen jokapäiväinen omantunnon opastajansa, hänen sielunhoitajansa. Jokainen Panaitioksen pikku kiitos, jos Scipio on hyvin käyttäytynyt, tekee hänet onnellisemmaksi kuin voitettu sotaretki; ja kyseessä oli juuri stoalainen hyve: jalo olkoon ihminen, avulias ja hyvä, mutta ennenkaikkea vailla intohimoa! Miten kaunista, mutta miten epäedullista! Jos Scipiolla oli kipene temperamenttia, niin sammutti sen hänessä tämä hurskas oppi.

Ja kumminkin hän salaisesti hautoi suurenmoista unelmaa, tulla Rooman kuninkaaksi, diktaattoriksi, yksinvaltiaaksi. Kun hätä oli suurin, silloin hän tahtoi olla pelastaja.

Hän tutki senvuoksi kreikkalaisten oppeja ja teorioja parhaasta valtiomuodosta ja päätyi tällöin suunnilleen siihen ihanteeseen, jota me sanomme perustuslailliseksi yksinvallaksi, ihanteeseen, joka Roomassa myöhemmin aina uudelleen esille sukeltaa.

Mutta miten tuli hänen siihen päästä, tulla diktaattoriksi, toteuttaa ihanteensa! Hän piti oivallisia puheita, mutta kertakaikkiaan ei halunnut lainkaan laittomia keinoja! eihän toki! väkivaltaa ei! ja istui ja odotti, kuin olisi tuuman tullut jonkin asiainkäänteen vaikutuksesta itsestänsä toteutua. Kansa kävi välinpitämättömäksi, ylhäiset kohauttivat olkapäitänsä, vuosi toisensa jälkeen kului, ja hänet alettiin unohtaa.

Mutta vielä oli hehkuvia sydämiä Roomassa; kaksi ylhäistä nuorukaista
eli ja näki tämän nimi-Scipion hyvin läheltä, kaksi suuren Scipio
Africanuksen, Hannibalin voittajan, oikeata jälkeläistä: ne olivat
Gracchukset, Cornelian pojat. Ja nyt olemme maininneet hänet itsensä,
Cornelian, Gracchusten äidin.