Cornelia, suuren Scipion tytär, meni naimisiin jokseenkin myöhään ja melkoista vanhemman miehen kanssa, Tiberius Sempronius Gracchuksen, luonteeltaan päättäväisen ja tarmokkaan yritteleväisen poliitikon, joka monessa kohden Caton, censorin, tapaan koetti pelastaa ankaraa roomalaishenkeä. Hänen avioliittonsa oli onnellinen. Kaksitoista lasta synnytti Cornelia miehelleen — Niobekin, Tantaloksen tytär, oli kahdentoista lapsen äiti! —, ja yhdeksän kadotti hän aikaisin sairauteen. Kun hän joutui leskeksi, oli hänellä enää vain kaksi poikaa ja yksi tytär. Sitä suuremmat toiveet hän kiinnitti näihin kolmeen. Tytärtänsä ei hän antanut avioksi kellenkään vähäisemmälle kuin nuorelle Scipio Aemilianukselle, ja Scipio oli siten nuorten Gracchusten lanko.
Kahta poikaansa vaali hän kuin silmäteräänsä, äidinylpeyden fanatismilla; sillä hän huomasi heidän poikkeuksellisen lahjakkuutensa, kasvatti heitä mitä huolellisimmin ja juuri kreikkalaisen inhimillisyyden, kreikkalais-filosofisen hienoaistisuuden ja jalouden puhtaassa hengessä, jossa Scipiokin suureksi tuli. Monta henkevää kreikkalaista seurusteli heidän talossansa, ja hän katsoi silloin puoleksi halveksien Scipioon; senpä vuoksi on hänen lausumaksensa sepitetty: "Kerran tulevaisuuden kirjassa ei minua pidä kutsuttaman Scipion anopiksi, vaan Gracchusten äidiksi." Kotkaemo, joka kärsimättömänä vartoo kotkanpoikastensa lentoon lähtöä.
Hänen vanhempi poikansa Tiberius oli, jos seuraamme erästä kuvausta, joka tuntuu hiukan hempeämielisesti sievennetyltä, mutta jonka pääpiirteiden täytyy olla vanhemmasta perimätiedosta peräisin,[24] hiljainen, itseensä sulkeutunut nuorukainen, jollaisia niin usein mietiskeleväiset pojat ovat, ajattelijaluonne, lempeä ja sydämet voittava puheensa sävyllä, uneksivakatseinen, koruton ja vaatimaton elämäntavoissaan. Kreikkalainen ihmisyyden evankeliumi, itsensä jalostaminen näkemällä vaivaa toisten hyväksi, oli lujasti juurtunut hänen sydämeensä. Rooman hillittömässä seuraelämässä hänen elämänvaelluksensa oli nuhteetonta, ja senvuoksi häntä, kuten Scipiota, pidettiin siveellisyyden ihmeilmiönä. Tätä Scipiota hän epäilemättä aluksi oli persoonallisesti sangen lähellä. Niinpä hän oli Scipion telttatoveri sodassa Karthagoa vastaan vuonna 146: Mutta aito roomalaista oli se vanhanaikainen ihmeisiin uskominen, joka Tiberiuksessa säilyi halki elämän. Vanha tapa oli tehdä huomioita linnuista; se tapahtui valtion puolesta. Siitä tavasta, miten eräät elättilinnut lentävät, syövät tai kirkuvat, ennustettiin tulevaisuutta. Tiberius Gracchuksesta tuli itsestänsä auguri, linnuista ennustaja, ja hän piti taitoansa arvossa.
Vuonna 146 hän oli Afrikassa Karthagon edustalla. Silloin heräsi isoisän voimakas henki lempeässä nuorukaisessa; ensimäisenä kaikista hän rynnäkössä kapusi Karthagon muurille. Sitten hän sotakassan hoitajana (quaestor) tuli Espanjaan, jossa ikuiset taistelut Numantian edustalla eivät tauonneet, ja täällä syntyi hänen ja Scipion välille ensimäinen erimielisyys, jonka täytyi pakoittaa nuori Gracchus saamaan alhaiset ajatukset kuuluisasta langostansa. Kuka ei ole kuullut Numantian kuolemaahalveksivasta rohkeudesta! Tämän sankarillis-voittoisan kaupungin kanssa oli pakosta täytynyt tehdä sopimus; Rooman senaatti nyt julisti tämän sopimuksen kelvottomaksi mitä petollisimmalla tavalla (niin petollinen on tuskin ollut Englantikaan kuin Rooma), ja Scipio alistui tähän senaatin päätökseen, jonka Tiberius Gracchus kunniattomana hylkäsi.
Silloin hänen nojaa etsivä mielensä irtautui Scipiosta ja kaikesta auktoriteetista. Tiberius hypähti omille jaloillensa. Hän nousi itsenäisenä ja vallan yksinänsä hyvänsuonnin tekoon, jonka seurauksia hän ei voinut arvata, tarkoituksin, jotka kauan olivat olleet vallan kuulumattomia: sotamaineen ja voiton fanfaarit eivät olleet hänelle minkään arvoisia. Kysymyksessä oli köyhälistön ravitseminen, kansan hyvinvointi, Italian kukoistus. Hän esitti peltolakinsa ja saattoi siten päiväjärjestykseen sosiaalisen kysymyksen. Elettiin vuotta 133.
Tässä on välttämätöntä, jos tahdomme asiainkulun ymmärtää, jossain määrin päästä selville Rooman valtakunnanhallinnosta ja aivan erikoislaatuisesta hallitusmuodosta. Kauttaaltaan oli vallalla mitä sietämättömimmät olosuhteet, ja romahduksen täytyi kerran tulla: mitä pikemmin, sitä parempi.
Ajateltakoon: Rooman, yhden ainoan kaupungin, jossa on noin 300,000 asukasta, on hallittava lähemmä miljoonan neliöpeninkulman laajuista valtakuntaa, hoidettava sen hallintoa kaupungin hallinnon henkilökunnalla. Ajateltakoon, että Berlinin yksin maistraattinensa pitäisi vallita ja hallita kahta kolmannesta Euroopasta. Se oli mieletöntä, hullutusta. Mutta nämä epäkohdat olivat lihava makupala herroille senaattoreille, ja mistään muutoksista niihin he eivät tahtoneet tietää.
Senaattorit istuivat elinikänsä senaatissa; he voivat siis todellakin hallita; kaikki hallintoviranomaiset sitävastoin, kuten konsulit eli pormestarit, vaihtuivat vuosittain: aina uusia kasvoja; peljättiin, että, jos virkakausi olisi useampivuotinen, tuollainen konsuli voisi nousta yksinvaltiaaksi. Senvuoksi läksi nyt joka vuosi uusia entisiä konsuleita virkamiehinä, maaherroina provinsseihin, ja vakaantuneisuutta puuttui hallinnosta täydellisesti kaikkialla. Ei haluttu järjestettyjä oloja. Olihan paljoa edullisempaa, että kukin hallintomies voi taas uudestaan ryöstää maakuntansa; ja hänen seurueensa auttoi häntä siinä. Valvontaa ei ollut lainkaan. He toivat provinsseihin mukanansa lukemattomia täysiä viiniastioita, joivat ne tyhjiksi, täyttivät ne ryövätyllä kullalla ja hopealla ja toivat astiat sitten jälleen kotiin, kuin olisivat tuoneet hyvää viiniä.[25] Vasta Rooman keisariajalla pääsivät maakunnat kukoistamaan. Jos provinssi teki Roomaan syytöksiä maaherraansa vastaan, niin senaatin herrat ne vain taaskin oikeutta istuivat, ja he huolehtivat kyllä vapauttavasta päätöksestä. Sillä korppikotka ei toiseltansa silmää noki. Mutta yhä sekavammaksi alkoi käydä. Nuo samat sotapäälliköt ja maaherrat eivät usein enää totelleet senaattiakaan, ja joka kerta kuin nuo miekkamiehet suvaitsivat olla tottelemattomia, rasahteli koko valtiokoneisto.
Kuka oli ylin valtakunnassa? Ei senaatti, vaan pääkaupungin kansa, kansankokous. Itsevaltiaana kansa siis valitsi joukkoäänestyksellä kaikki virkamiehet, myöskin konsulit ja sotapäälliköt, niin, nyt alemmankin sotilaspäällystön, överstit j.n.e., mikä kenties oli paikallaan pikkuvaltion porvarisotajoukossa, mutta nyt oli vallan mieletöntä. Sillä kyvyttömimmät keikarit, jotka lahjomalla ostivat ääniä, tulivat korkeisiin virka-asemiin, ottaakseen osaa maakuntain kuristamiseen.
Jo meidän päiviemme yleinen äänioikeus on vääryyttä (sen huomasi jo Cicero): sillä parempi ei pääse siinä vähempiarvoisen rinnalla oikeuksiinsa. Mutta entä Rooman kansa! Parlamenttia, valittua kansan eduskuntaa, ei koko vanha aika tunne. Koko kansa, sellainen kuin se oli, juoksi torille, juoksi noihin lammaskarsinan tapaisiin aitauksiin lähellä Rooman Corsoa ja äänesti lakeja, valitsi, tuomitsi, mitä välittömimmällä äänioikeudella. Tällöin olivat luonnollisesti enimmäkseen poissa juuri parhaat ja samalla ne, joita asia eniten koski, nimittäin ne lukuisat kansalaiset, jotka asuivat maalla; he eivät voineet aina hetikohta olla saapuvilla; sillä rautateitä, pikajunia ei vielä ollut. Sitävastoin tunkeutui sinne joukko asiaankuulumatonta väkeä, joka kirkui eniten. Valvonta ei voinut olla riittävä. Miten helposti voitiinkaan tuota rahvasjoukkiota väärin käyttää! Sillä se oli oleellisimmalta osaltaan köyhälistöä ja vetelehtiviä tyhjäntoimittajia sekä lisäksi epälukuisia n.s. vapautettuja, jotka polveutuivat orjista ja joilla ei voinut olla oikeata kansallistunnetta. Se ei ollut keskustelevaa neuvottelua — se oli kirkunaa, hälinää, meteliä, raivoisaa usuttamista, vastustusmylvinää. Tarvittiin roomalaiskeuhkot saadakseen äänensä kuuluviin.