Virkamiesten vaali oli pikkueläjille tärkeintä. Tämä vaalioikeus oli suunnattoman tuottavaa; siitä tuli tulolähde, sillä vuosittain tapahtui tusina sellaisia vaaleja, ja äänten osto oli yleinen tapa. Suunnattomia lahjomisia, jättiläisrahankierto; mitä likaisinta kaupustelua. Senvuoksi otettiin käytäntöön salainen äänestys. Mutta se ei auttanut.
Jokaisen täytyi silloin tuntea: keskittävä tahto oli välttämätön tässä hirmuisessa ryöstökoneistossa. Jos senaatin ylimykset, n.s. optimaatit, eivät itse tahtoneet perusteellista muutosta aikaansaada, niin täytyi esiintyä yksinvaltias, voimakas uudistaja, joka kansanpäätöksen perustalla nojasi kansaan ja kokosi omaan persoonaansa kansan itsemääräämisvallan.
Mutta kaikki tämä koski vain Rooman kaupunkia. Päävaikeus tulevaisuuteen nähden oli ympäristössä, Rooman ulkopuolella olevassa Italiassa. Siellä vallitsi sangen sekavat olosuhteet. Italian niemimaalla oli maaseutukaupunkeja, joilla oli n.s. latinalainen kansalaisoikeus (toisen arvoluokan kansalaisoikeus), siellä oli roomalaisia kolonia-kaupunkeja ja lopuksi kaupunkeja, joiden virallinen nimi oli Rooman liittolaiset (socii). Kysymyksessä ovat italialaiset Rooman ulkopuolella, joita nimitämme lyhyesti italialaisiksi (Italici). He olivat kaikki taistelleet viimeiset suuret voitot Aasiassa ja Afrikassa Roomalle, heidän oli tällöin täytynyt suuret sotajoukko-osansa omalla kustannuksellansa varustaa, mutta suuri sotasaalis, se virtasi aina vain pääkaupunkiin, ja heitä itseänsä, italialaisia, kohdeltiin järjestelmällisesti en canaille, mitä halpamaisimmalla tavalla. Syvä harmi vallitsi kaikkialla.
Lisäksi tulivat vielä lopuksi epäkohdat maanomistusoloissa. Rooman ylimykset olivat vähitellen italialaisilta talonpojilta ostaneet kaikki pikkuviljelystilat, saaneet myöskin valtion maat käsiinsä, ja käyttivät äärettömien maa-alueittensa hoitamiseen orjajoukkojansa; senvuoksi taantui viljanviljelys; kaikki pellot muuttuivat laidunmaaksi. Suuria viljalasteja tuotattivat Rooman virkamiehet ulkomailta meritse Roomaan ja jakoivat siellä viljaa pilkkahinnasta, hankkivat sillä katurahvaan suosiota. Niinpä maaseutukaupunkien väestö, jolta puuttui rahaa, jolta puuttui oikeutta, joukoittain virtasi Roomaan, lisäämään siellä kaupungin roskaväkeä. Siellä, Roomassa, voi ainakin olla mukana, kirkua mukana, hallita mukana: koditonta kiertelemistä edestakaisin. Silloin tällöin kaupunkiin muuttaneet joukoissa jälleen ajettiin pois, täällä vaikeroimista ja raivoa, tuolla mitä kylmänkopeinta raakuutta. Kukaan ei ajatellut huolehtien tulevaisuutta, kukaan ei ajatellut valtion turvaamista.
Vanha Cato oli ollut maanmies ja osoitti mitä suurinta innostusta maatalouden tuottavaisuuden koroittamiseen,[26] mutta omistussuhteisiin hän ei tehnyt mitään muutoksia. Tärkeätä on kumminkin, että Cato on pari maaseutukaupunkia uudestaan perustanut; ainakin viittaa moni seikka siihen, että hän teki aloitteen Parman ja Modenan kaupunkien perustamiseksi vuonna 183. Ne olivat maanviljelyskeskuksia Rooman kaupungin väestölle, joka etsi työtä. Se oli tervettä.
Sitten suunnitteli Scipio Aemilianus vuonna 145 todellakin n.s. peltolain; mutta hän antoi sen heti raueta, kun senaatti äreästi rypisti otsaansa.
Kaikkea tätä nuori Tiberius Gracchus mietti sydämessään. Täsmälleen viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kuin Cato perusti nuo maanviljelyskaupungit. Silloin Tiberius astui päättäväisenä esiin ja valitutti Roomassa itsensä tribuuniksi. Kansantribuuniksi! Hän ei halunnut sotilaallista virkauraa.
Sellaisia tribuuneja oli joka vuosi kymmenen, jotka aina vuorotellen ja sopimuksen mukaan johtivat suuria kansankokouksia. Senaatti kiristi hampaitaan, sillä tämä lempeä nuorukainen seisoi nyt päämäärästään tietoisena kansan edessä ja suositteli lakia, jonka mukaan pääkaupungin työnhaluisille köyhille kansalaisille piti heti kohta osoittaa maapaikkoja, pelto-osuuksia laajassa Italiassa runsain määrin. Kolmimiehisen toimikunnan oli ryhdyttävä tarvittaviin pakkoluovutuksiin ja toimitettava osuuksien jako. Tämä oli vasta ainoastaan vähäpätöinen alku uudistuksiin. Mutta se oli kuitenkin jotakin. Tulevaisuuden ovi oli sillä avattu. "Metsän eläimillä on pesänsä, mutta kansalaisella ei ole paikkaa, mihin päänsä kallistaisi", niin valitti Tiberius. Nyt piti jälleen syntyä vapaa talonpoikaisluokka, terve maaseutuväestö.
Silloin asettui tielle toinen tribuuni, Marcus Octavius, senaatin toimesta. Octavius pani vastaan. Mutta yhden ainoan virkatoverin vastalause oli kyllin tekemään mahdottomaksi äänestyksen lakiehdoituksesta. Pitikö asian tähän mieheen ajaa karille? Ratkaiseva päätös oli tehtävä. Tiberius nousi ja äänestytti kansalla, että Octavius oli eroitettu virastansa. Kansa riemuitsi hänelle; senaatti huusi: "Hallitusmuotorikos!" Tapahtuma oli kuulumaton. Kysymyksessä oli: oliko sellainen virkamies eroitettavissa vai ei?
Kaikissa tapauksissa maanjakotoimikunta todellakin valittiin ja ryhtyi toimeensa; laki oli hyväksytty; suuret herrat uhkailivat turhaan murhalla ja kuolemalla. Silloin saapui samana vuonna 133 suuria rahalähetyksiä Aasiasta. Kuolleen Pergamonin kuninkaan Attaloksen jättiläisomaisuus virtasi juuri silloin Roomaan. Kansa peri kuninkaan: harvinainen tapahtuma. Silloin Tiberius heti kansanpäätöksellä otatti takavarikkoon koko rahamäärän maanviljelyssiirtolainsa hyväksi. Uusi raivo! uusia vastalauseita! Nyt kuului heti: Tiberius tavoittelee kuninkaanarvoa! sillä hän takavarikoi valtion rahoja.