Nuoren miehen piti voittaa vaikeudet; hänellä oli silloin enemmän luottoa kuin rahaa; hän nai erään ylhäisen naisen, mutta myötäjäisittä. Kuitenkin hän aediliksenä kykeni järjestämään Roomassa loistavia näytäntöjä, joissa hän ensimäisen kerran antoi yleisön nähdä elefanttien taistelevan hiekoitetulla torilla härkäin kanssa. Kun hän sitten Afrikkaa hoiti, hän osoittautui kunnialliseksi hallintomieheksi; se mainitaan erittäin; se oli suuri merkillisyys, siihen tapaan kuin nykyisin Venäjän valtakunnassa.

Silloin tuli uusi suuri sota. Juuri vuonna 74, kun Lucullus oli konsulina, varusti kuningas Mithridates jälleen valtavan lukuisan sotajoukon ja hyökkäsi ensin naapurimaansa Bithynian kimppuun, sitten itse Rooman alueelle Vähässä Aasiassa. Pompeius ja Lucullus, molemmat Rooman miehiä, halusivat ylipäällikkyyttä Mithridatesta vastaan. Mutta Lucullus sai sen. "Missä on nainen?" Tässä kuulemme ensi kertaa naisvaikutuksesta. Kerrotaan: puolimaailman suurten naisten joukossa herätti silloin huomiota muuan Praecia; hän oli vaikutusvaltaisinten miesten rakastajatar ja uskottu; Lucullus valloitti hänen suosionsa huomaavaisella kohteliaisuudellaan, ja Praecia puuhasi hänen hyväksensä menestyksellä. Itse asiassa olikin Luculluksella täysi oikeus tähän korkeaan asemaan. Sillä hän tunsi Vähän Aasian kuin konsanansa kukaan; hän oli jo siellä taistellut, oli siellä ennenkaikkea Kyzikoksen, merikaupungin, Mithridateen käsistä vapauttanut.

Ja juuri nyt syöksyi kreikkalainen sulttaani jälleen Kyzikoksen merikaupungin kimppuun, luonnollisesti suunnattomalla ylivoimalla (ilmoitukset niistä aasialaisista sotajoukoista nousevat aina satoihintuhansiin, ja ehdottomasti on taipuvainen luvun joka kerran kymmenellä jakamaan). Niin, olipa Mithridates sillävälin yrittänyt asestaa ja harjoittaa joukkonsa roomalaiseen tapaan, suunnilleen niinkuin nykyisin saksalaiset upseerit Kiinassa tai Turkissa koettavat toimeenpanna preussilaista komentoa. Mutta muonituslaitoksesta oli kurjasti huolehdittu. Tämän hankki Lucullus tietoonsa, miehitti sotajoukkoineen korkeat asemat (hänellä oli yleensä ainoastaan noin 30,000 miestä jalkaväkeä, 2,500 ratsumiestä), puristi vihollisen laumat ahtaalle alalle piirittämänsä kaupungin muurien edustalle ja katkaisi viikon ajan heiltä tyystin kaiken muonantuonnin; se ei ollut suinkaan n.s. teatterisotaa; hän taisteli ainoastaan epälukuisia vihamielisiä vatsoja vastaan. Pian tekivät työtänsä nälkä ja kulkutaudit ja mitä surkeimmat olot. Epätoivoissaan nälistyneet joukot hajaantuivat, ja leikkiä vallan oli hakata ne maahan. Mithridates pääsi pakoon laivastoineen. Tämä oli ensimäinen menestys. Lucullus soi tuskin itsellensä levonhetken (levähdys noissa Välimerenkaupungeissa oli niin suloinen!), kun, niin kerrotaan, Venus jumalatar — Sullan suojelusjumalatar — ilmestyi hänelle unessa ja puhui: "Älä lepää, metsämies; saalis on lähellä." Hän seuraa unen ääntä, tulee Mithridateen laivaston jäljille ja voittaa nyt tämänkin toistamiseen, taistelun toisensa jälkeen. Mithridates pakenee suurimmassa hädässä Dardanellien läpi Mustalle merelle, joutuu siellä hirmuisten myrskyjen ja pelastaa kaapparilaivana hädin tuskin elämänsä.

Mistä Luculluksella oli ne laivat, joilla hän nämä taistelut taisteli? Kreikkalaiset kaupungit, Rhodos etunenässä, ne hankkivat hänelle. Rooman senaatti tarjosi Lucullukselle vasta nyt 3,000 talenttia laivaston rakentamista varten. Mutta hän vain kiitti tarjouksesta. Hän tahtoi osoittaa, että sota Idässä itse maksaa itsensä. Sodan ei pitänyt maksaa mitään Roomalle. Siten on myöhemmin vielä suuri Napoleon sotansa käynyt. Mutta Rooma on Lucullusta siitä huonosti palkinnut.

Hänen päällikkyyttänsä pidennettiin. Ja nyt hän suunnitteli suurempia. Mithridateen lyöminen ei tyydyttänyt häntä; hänen täytyi ottaa Mithridates vangiksi. Sillä niin kauan kuin tämä savijalkajättiläinen oli olemassa, hän oli ainaisena uhkana: jättiläinen oli nälkäinen ja sitkeähenkinen. Ilman senaatin määräystä, niin, kuten myöhemmin sanottiin, vastoin Roomassa hallitsevien arvohenkilöitten tahtoa, ja vaikka vielä hänen oma sotajoukkonsakin kaikkine upseereineen juuri nyt pyysi puolen vuoden lepoa, Lucullus kesällä 73 läksi kaukaista Pontosta, Mithridateen perintömaata, vastaan. Se on se maa, jonka nimi nyt on Trapezunt.

Se ei ollut helppo asia. Lännessä, Smyrnan ja Miletoksen lähistöllä, oli Vähä Aasia mitä kukoistavinta puutarhamaata, rannikkoparatiisin maa, missä jalot omenat ja päärynät, mantelit ja aprikoosit villinä kasvavat ja rhododendrat ja granaatit, oleanderit ja azaleat vapaan auringon alla kukkivat. Mutta tämän Lucullus jätti nyt taaksensa ja tunkeutui ylämaan autioille aroille. Alkumetsän peittämät rannikkovuoret Vähän Aasian pohjoisrannalla aina Pontokseen saakka kohoavat 1,300—1,900 metrin korkeuteen. Jäätä, lunta ja kuuraa ja pitkät talvet oli hänellä odotettavissa Pontoksessa ja Armeeniassa.

Hän tarvitsikin senvuoksi todellakin aluksi kuormaston, jossa oli 30,000 kuormankantajaa (galatalaisia, galliaisperäistä väkeä), joiden määränä oli yksinomaan armeijan perässä, sen tarpeiksi, laahata hartioillaan viljaa. Mutta Pontoksessa avautui roomalaisille äkkiä aavistamattoman rehevä maa, karjaa ja hedelmiä loppumattomiin. Ja siellä Lucullus löysi kirsikankin. Pontoksenmaasta hän on suloisen kirsikkapuun mukanansa tuonut.

Mutta legioonasotamiehet välittivät vähän sellaisesta hedelmästä ja huokeasta raavaanlihasta; he tahtoivat rahaa! rahaa! he tahtoivat todellista saalista ja olivat harmissaan, että ainoatakaan kaupunkia, ainoatakaan niistä lukuisista linnakkeista, joiden holveissa vihollisen rikkaudet lepäsivät, Lucullus ei antanut väkirynnäköllä vallata. Sotilaille sotaretki maksoi vaivan, ainoastaan jos oli kaupunkeja ryöstettävissä. Lucullus sitävastoin osoittautui inhimillisyyden puoltajaksi ja säästi, niin kauan kuin se kävi päinsä, varsinkin sellaisia paikkoja, missä kreikkalaisia asui.

Silloin tultiin vihdoin Kabeiraan. Kabeira oli vihollisen puolibarbarinen pääkaupunki. Sinne oli Mithridates linnoittautunut. Ärsytetty pantteri asettautui vastarintaan. Kuinka saada se kiinni! Kauan vitkasteltiin ja aikailtiin. Eräällä hirvenmetsästyksellä vihdoin pontoslaiset vastoin tahtoansa osuivat kohtaamaan roomalaisia. Mutta roomalaiset pakenevat. Se oli häpeällistä. Luculluksen täytyy itsensä heittäytyä ensimäisiin riveihin saadakseen taistelun jälleen käyntiin. Paenneiden sotamiesten hän rangaistukseksi antaa riisua sotilaspuvun, ja niinkuin orjain maanviljelystöissä heidän täytyy vyöttämättömässä takissa toveriensa silmien edessä tehdä maatöitä.

Mithridates ei luottanut kenttätaisteluun; mutta oli vielä toinenkin taistelukeino; se oli salamurha. Kuninkaan luona oli eräs aasialainen pikkuruhtinas Olthakos; hän otti yrittääksensä. Liukas mies ilmestyy äkkiä Luculluksen luo, selittää, että hän on joutunut Mithridateen kanssa vihoihin, sokaisee alttiilla kiintymyksellään roomalaisen ja saavuttaa hänen luottamuksensa, ystävyyden ja saa lopuksi vapaan pääsyn päällikön telttaan. On keskipäivä. Hän suorii ensin hevosensa pakovalmiiksi, sitten hän lähtee, "tikari pukuun kätkettynä", Luculluksen telttaan ja esittää pyynnön saada häntä puhutella. Lucullus olisi varmaan hänet päästänytkin puheillensa; mutta hän nukkui juuri, ja orja pelasti hänet. Sillä hänen kelpo kamaripalvelijansa Menedem kieltäytyi häntä herättämästä (ei pidetty vain kamaripalvelijoita, vaan erityisiä herättäjiäkin), ja kun Olthakos kävi yhä pakkautuvaisemmaksi, Menedem tarttui häneen kiinni ja työnsi väkivallalla ulos. Varottiin tarkoin aikaansaamasta melua. Mutta salamurhaaja huomasi, että hänen käytöstapansa oli ollut silmiinpistävää, ja hän pakeni.