Pian senjälkeen tapahtui taistelu, jossa Mithridates kadotti kaiken. Sekasorrossa ei hänellä ollut edes hevosta, millä paeta. "Kuningaskunta hevosesta!" Eräs hänen eunukeistaan pelasti hänet. Jos Luculluksen joukot eivät olisi heti suinpäin syöksyneet ryöstämään telttoja, Mithridates olisi varmaan itse joutunut vangiksi. Voi ymmärtää sotapäällikön mielenkuohun ja raivon; hänen käskynsä kaikuivat turhaan. Joukot luulivat, että hän vain ei suonut heille saalista. Itse Kabeiran kaupungista löydettiin määrättömät kuninkaalliset aarteet; mutta myöskin useita valtiollisia vankeja Lucullus siellä veti esiin syvistä vankikomeroista aivan kuin kaivononkaloista; he olivat saaneet siellä kauan riutua ja nousivat kuin kuolleista.
Sitten kuninkaan haaremi. Se oli eräässä toisessa varustetussa paikassa lähistössä. Mithridates ei voinut sitä viholliselta pelastaa, sentähden hän nyt surmautti kaikki vaimonsa, myöskin kaksi sisartansa. Hänen sisarensa olivat naimattomia ja noin neljänkymmenen vuoden vanhoja, mutta hänen kaksi päävaimoansa olivat aito joonialaista, kreikkalaista verta, Berenike Khioksesta ja Monime Miletoksesta.
Monimea Mithridates oli kerran kosinut tarjoamalla viittätuhatta kultarahaa; mutta hän oli vastannut, että kuninkaan piti lähettää hänelle diadeemi ja tehdä hänet todella kuningattareksi; muutoin hän ei tulisi. Mithridates teki sen. Mutta Monime itki sitten nuorta elämäänsä ja suri kauneuttansa, joka hänen, kuningattarena, kaukana hienosta kreikkalaisesta sivistyksestä, täytyi kuin häkkiin sulkea. Nyt tuli käsky kuolla. Hän otti itse diadeemin ja kiersi sen kaulansa ympäri, sillä kuristaakseen itsensä. Mutta se meni siinä rikki, ja hän huoahti: "Oi viheliäinen rääsy, siihen edes et minulle kelpaa." Sitten antoi hän pistää itsensä kuoliaaksi. Mithridateen sisarista toinen herjaten otti tarjotun myrkyn, mutta toinen sitävastoin, Stageira nimeltänsä, ylisti veljeänsä ja kiitti häntä, että sai kuolla vapaasti ja kärsimättä keneltäkään roomalaiselta väkivaltaa.
Lucullus olisi tämän naissaaliin mielellänsä vienyt mukanansa Roomaan, niinkuin Aleksanteri suuri otti saaliikseen kuningas Dareioksen naiset. Sen sijaan hän nyt riisti viholliselta muutamia kukoistavia rannikkokaupungeita, Herakleian, Sinopen, Amisoksen, ja päästi pakosta sotaväen ryöstöhalun niissä valloilleen. Kaunis Amisos, Atheenan tytärkaupunki, joutui silloin liekkien tuhottavaksi. Kreikkalaisia ihailevalta Lucullukselta virtasivat kyyneleet, hän rukoili sotamiehiä turhaan sammuttamaan paloa. Lucullus on sitten Amisoksen jälleen rakentanut, paenneet asukkaat takaisin kutsunut.
Mutta äkkiä oli hänellä edessänsä vieläkin suurempi tehtävä. Mithridates oli paennut Armeeniaan. Armeenian Tigranes, kuningasten kuningas, oli Mithridateen appi; Armeenia, vielä vallan tuntematon laaja maa, korkeitten vuorien sisälle panssaroitunut; Tigranes itse valloitushaluinen moguli, kuten tätä yleensä kuvaillaan, tähän saakka aina vain voitokas ja senvuoksi tyhmänylpeä ja pöyhistynyt. Kauan sitten hän oli uudeksi hallituskaupungikseen perustanut valtavan Tigranokertan kaupungin ihmeellisine babylonialaispalatseineen, kreikkalaisine teattereineen j.n.e. Saadakseen asukkaita tähän kaupunkiin hän oli pannut liikkeelle ja tänne kuljettanut kahdentoista valloitetun kreikkalaisen pikkukaupungin asukkaat: alakuloinen asujamisto. Kun tämä Tigranes ratsasti maansa läpi, täytyi neljän kukistetun kuninkaan aina orjan puvussa juosta hänen rinnallansa, ja kun hän valtaistuimellansa istui, nuo samat neljä seisoivat kädet ristissä: orjuutta osoittava asento.
Lucullus oli nyt ollut vuoden sodassa, mutta Rooma ei lähettänyt hänelle mitään apujoukkoja; hänellä oli nyt enää käytettävänään ainoastaan 12,000 jalkamiestä ja ratsumiehiä 3,000 seutuville. Tuo rohkea mies ei ollut siitä huolissaan; ei myöskään legioonainsa nyreästä mielialasta, eikä myöskään Rooman määrääväin puoluejohtajien paheksumisesta.
Mutta ensin hän teki vielä rauhantyön; hän lähti takaisin kauniille länsirannikolle, Pergamoniin ja Efesokseen ja pelasti siellä asemansa nojalla nuo kaupunkiyhteiskunnat täydellisestä taloudellisesta perikadosta. Sillä Sulla oli näiden rikkaiden kaupunkien kannettavaksi määrännyt hirmuisen 20,000 talentin, s.o. 110 miljoonan Suomen markan sotaveron. Ne nääntyivät taakan alle; myötiin temppeliaarteita ja jumalainkuvia, jopa lapsiakin; mutta summaa ei voitu kuitenkaan kokoonsaada. Rooman ritarisäätyiset suurkauppiaat, verojenvuokraajat ja koronkiskurit olivat kiiruhtaneet asiaan sekaantumaan, lainasivat kultaa ja taas kultaa ja ottivat siitä määrättömän, hävyttömän korkean koron. Lucullus hankki nyt tarmokkaasti muutoksen oloihin määräämällä, ettei kukaan koronkantaja saanut velalliseltansa vaatia enempää kuin neljännen osan tämän tuloista. Ken otti korkoa korolta, menetti koko pääoman, jonka hän oli lainannut j.n.e. Neljässä vuodessa oli tavaton taakka keventynyt: kiitosta ansaitseva ihmisyyden teko. Hänelle kiitokseksi, kaupungit silloin viettivät suuria kunniajuhlia, n.s. "lukulleiaa". Ne miellyttivät häntä; sillä silloin tuo vankka mies on oppinut, sen rakkauden hyviin päiviin ja keittotaidon valmistamiin nautinnoihin, joka hänet teki myöhemmin kuuluisaksi. Mutta roomalaiset rahamiehet kirkuivat nyt kuolemaa ja kirousta Lucullukselle.
Lucullus ei ollut politikko. On ollut monta etevää sotilasta, joille kansalaisten keskeinen riitainen puolue-elämä ja varsinkin joukkojen suosion tavoittelu on vastahakoista ja vastenmielistä. Niin hänellekin. Eikä hän käsittänyt, että hänen itsensä, toteuttaakseen sotaiset suunnitelmansa, tuon tuostakin piti palata Roomaan, jottei siellä menettäisi kosketustansa määräysvaltaisiin vallassaolijoihin. Sen sijaan hän vähitellen kävi vieraaksi kaikille pääkaupungin piireille. Kenties väikkyi hänen päässänsä Sullan esimerkki; sillä Sullakinhan pysytteli neljä vuotta Roomasta poissa palatakseen sitten äkkiä Idästä kaikkivaltiaana. Mutta Sulla oli sotajoukkonsa epäjumala; Lucullus ei. Liiankin pian se oli ilmi käyvä.
Päättäväisesti hän nyt marssi kaukaiseen Armeeniaan. Kun joku ilmoitti Tigranes kuninkaalle, että roomalainen tuli maahan, hän vihastuneena yksinkertaisesti mestautti sanantuojan, ja sitten jäi hän vallan tietoja vaille, kunnes Lucullus äkkiä oli hänen vastassansa. Mutta taistelusta ei tullut mitään; heti alkoi yleinen pako. Sitten vasta Tigranes kokosi, sillä aikaa kuin Lucullus piiritti Tigranokertaa, yhden noita tavanmukaisia jättiläissotajoukkoja ja lähestyi nyt todellakin etelästä päin. Oli vuosi 70. Kun suurkuninkaalle osoitettiin kentällä näkyviä roomalaisia joukkoja, hän pisti pilaksi: "Lähetystöksi on siinä liian paljon ihmisiä", hän sanoi, "mutta taistelua varten liian vähän." Lucullus syöksyi taisteluun, kuten usein, persoonallisesti eturivissä miekka paljastettuna; hän oli komea, kookaskasvuinen, ja hänet tunnettiin suomuspanssaristansa ja töyhtöviitastansa. Vihollisella oli panssariratsastajia, jotka muistuttivat keskiajan rautapukuisia ritareja; miestä ja hevosta puki kankea rauta. He voivat tuskin liikahtaa, ja heidän tarkoituksensa oli päälle ratsastaen keihäät ojossa painollansa paiskata vihollinen maahan. Mutta nämä kauheat nuket eivät olleet panssaroituja polven kohdalta; Lucullus käski haavoittaa heitä polveen: heti he joutuivat hajalleen ja tallasivat maahan Tigraneen sotajoukon. Ja tuota pikaa alkoi yleinen sauve qui peut. Kaikki oli kuin suurta pilaa; se oli Tigranokertan taistelu 6 p. lokak. 70. Ilmoituksen mukaan seisoi siellä 15,000 miestä 300,000 vastassa, ja roomalaisten tappio oli vain 5 kuollutta, 100 haavoitettua, siihen sijaan että me vihollisen menetyksestä saamme kuulumattoman suuria numeroilmoituksia. Mutta tuskinpa ruumiita on tarkoin laskettu. Lucullus sai saaliiksensa pakenevan Tigraneen kruununkin; sillä elettiin vielä sitä aikaa, jolloin kuninkaat todellakin kruunu päässä juhlallisesti astelivat. Sitten Tigranokerta asianmukaisesti ryöstettiin, sen kreikkalaiset asukkaat toimitettiin jälleen kotiseuduilleen, ja kaupunki oli tyhjä.
Lucullus oli siis kaksi suurkuningasta voittanut näiden omassa valtakunnassa. Sullan saavutukset oli siten paljon sivuutettu. Se oli Aleksanteri suurta. Kaikki kenraalit olivat täynnä ihmetystä tai täynnä kateutta.