Lucullus oli kieltämättä nerokas sotapäällikkö; mutta eräs toinen saattoi hänet varjoon; se on Pompeius, joka nimitti itseänsä suureksi: Pompeius Magnus. Hänessä näemme viimeisen Rooman generalissimuksen, joka tyytyi sotaan ja voittoon, haluamatta hallitusmuodon kumoamista ja tavoittelematta kuningaskruunua. Taistellen hänen kanssansa Caesar perustaa ensimäisen yksinvallan.
Pompeiuksessa näemme jälleen suuren tyypin ja aivan uuden tyypin: soturin, joka ei muuta ole kuin soturi, jolla jo poikasena sydän riemuitsee, kun hän aseenkalsketta kuulee, joka vuosikymmeniä ui sodan aallokossa kuin delfiini meressä, suurenmoista ja mainetta etsien; joka luo sisäisestä yltäkylläisyydestä, laajakatseisena aina vain suurin keinoin työskentelee ja alusta alkaen tuntee olevansa kutsuttu johtamaan. Tämä kaikki on suuripiirteisen roomalaista; mutta enemmän kuin roomalaista on, että hän hylkää Sullan hillittömän julmuuden ja on voimaihminen, lempeä ja ystävällinen, ja tottunut, missä esiintyykin, saamaan tahtonsa tapahtumaan ilman monia sanoja. Se oli lahja, mikä Lucullukselta puuttui: Pompeius on alunpitäen hallinnut ympäristönsä. Sillä hän tunsi olevansa sitä etevämpi. Tarun kultahohde antoi loistoa jo hänen nuoruudellensa. Hänen lahjakkaisuutensa oli rajoitettu ja kenties pohjaltaan ei loistavampi kuin Mariuksen. Rohkeus ja yritteliäisyys, varovaisuus ja tarkka huolellisuus ovat hänessä huomattavia piirteitä. Ylpeä itsetunto antoi hänen esiintymiselleen painavuutta ja pontta. Häneltä puuttui nerokkaisuuden sytyttävää kipinää ja valtiomiehen lahjoja, käänteentekevän uudistajan aaterikkautta. Mutta hän oli rakastettava, ja harvat ovat olleet niin rakastettuja kuin hän.
Joka tahtoo oppia tuntemaan ihmisiä, hänen täytyy hakea heidät esille heidän nuoruudessaan ja katsoa, missä heidän juurensa ovat. Annamme ajatuksemme palata Sullaan ja vuoteen 83. Sulla oli juuri aikeissa toista kertaa valloittaa Rooman. Mutta hänen menestyksensä oli vielä epävarma. Silloin esiintyy nuori mies ylioppilasiässä, Picenumin maakunnassa, joka ei ole kovin kaukana Roomasta, toisella puolen Apenniinien ja Gran Sasson, lähellä pienen Tronto joen rannalla sijaitsevaa Ascolin kaupunkia: täällä nuori mies alkaa omasta taskustansa (sillä hänen isänsä on kuollut) värvätä joukkoja, nimittää upseereja ja aliupseereja; ei aavisteta, mihin tarkoitukseen. Sitten alkoi hän Sullan puolesta taistella ja huimia; eräässä ratsutaistelussa hakkaa hän gallialaisen maahan hevosen selästä. Sulla itse ei tunne häntä lainkaan, ei tiedä mitään hänen puuhistaan, ja hänen täytyy tunnustaa tuo vielä vihreä, pehmeäposkinen kondottieri tasa-arvoiseksi liittolaisekseen; hän tervehtii häntä "imperatorina". Se oli Gnaeus Pompeius; lisänimeä hänellä silloin vielä ei ollut.
Ja niin sitten jatkui. Pompeiusta miellytti kulkea halki maailman muutamia rykmenttejä perässänsä, niinkuin metsästäjä koirinensa. Hän oli syntynyt syyskuussa 106, ja jo 16-vuotiaana, koulupoikaiässä, hän oli isänsä päällikkyyden alaisena ollut sotakentällä liittolaissodassa. Silloin pitivät sotamiehet pojasta niin, että he hätäilivät, kun hän jonkin aikaa oli näyttäytymättä, ja löivät kuoliaaksi Cinnan, sotapäällikön, korkean entisen konsulin, ainoastaan koska he luulivat, että hän oli surmauttanut nuoren Pompeiuksen.
On helppo nähdä: Pompeius ei kasvatukseltaan ollut kaupunkilainen; hän oli leirin lapsia. Hän tiesi vähän yhteiskunnallisista asioista. Kuten pojat ovat iloisimpia saadessaan leikkiä sotamiehiä, niin hänkin. Mutta leikistä tuli hänelle tosi, ja sotajoukon rakkaus totutti hänet ajatukseen, että hänen allensa oli alistuttava.
Miksi hän asettui Sullan puolelle! Marius oli silloin jo kuollut ja Sulla ainoa merkitsevä mies, joka Pompeiukseen voi vaikuttaa. Ennen kaikkea jo hänen isänsä, Pompeius Strabo, oli ollut Sullan innokas kannattaja, ja tätä Pompeiusta, isää, senvuoksi kansa Roomassa vihasi. Näytti ansaitulta kuolemalta, kun salama hänet surmasi. Hänen ruumiinsa asetettiin julkisesti nähtäväksi; mutta kansa riisti ruumiin paareilta ja runteli sitä. Tällöin ei kaipaa selitystä, miksi poika, vielä kypsymätön nuorukainen, otti isänsä puoluekannan.
Sulla koetti heti sitoa nuoren soturin naimiskaupalla lähemmin itseensä. Se oli raaka teko, aivan tyrannin tapainen: tytärpuolensa Aemilian, joka oli naimisissa ja odotti juuri lasta, hän väkivaltaisesti eroitti puolisostaan ja jätti hänet Pompeiukselle. Onneton kuoli kohta senjälkeen suruun ja tuskaan.
Nyt oli Pompeiukselle annettava tekemistä. Sillä Sullalla ei ollut vähääkään halua jättää Roomaa, ja vielä oli paljon epäjärjestystä ja meteleitä. Pompeius kulki kuin lakaisuluuta halki valtakunnan ja puhdisti provinssit kaikista kapinallisista aineksista. Mitä olisi ollut se maailma, jonka Sulla jätti jälkeensä, ilman tätä ketterää vastaa?[45]
Menestykset olivat nopeita, helppoja ja varmoja, ja heti muodostui palvova piiri hänen ympärillensä. Etelämaalainen, italialainen myös, ihailee kernaasti, mielellään pitää sankarin, jota hän voi jumaloida, ja Pompeiushan oli kaunis, sorea, ritarillinen mies, ryhti ruhtinaallinen, mieli suora, katse ystävällinen, lumoava juuri koruttomuudellaan; yhtä oivallinen merimiehenä kuin ratsastajana. Hypyssä ja kilpajuoksussa, myöskin painon nostamisessa vivun avulla hän veti vertoja jokaiselle, ken koettaa tahtoi; niin kauan kuin hän oli nuori, hänessä oli Aleksanteri suuren näköä, valtainen katseltava; hiukset kohosivat otsan yläpuolella jyrkän kaltevasti; mutta häneltä puuttui täydellisesti kaikki tulivuorimainen, maailmaamullistava Aleksanterin olemuksessa. Hän erosi Aleksanterista niinkuin jahtihaukka kotkasta; s.o. hän ei lähtenyt oman saaliin ajoon. Hänen ihonsa oli hieno, ja punastus lensi hänen kasvoihinsa, kun hänen piti puhua useammille. Hänellä oli olemuksessaan jotain lämmittävää herttaisuutta. Muuan nainen kuvailee meille hänen suudelmansa suloa; ja se oli taasen kerran puolimaailman nainen, runolliselta nimeltänsä Flora, joka Pompeiusta, muutoin niin sievää miestä,[46] lyhyeksi aikaa pääsi lähelle ja joka sitten hänen kaipauksestansa sairastui ja eli hänen muistelemisestaan. Tämä Flora oli muutoin sellaisessa arvossa yhteiskunnassa, että hänen kuvansa ripustettiin Castorintemppeliin kaunistukseksi; sillä hän oli kaunotarten ensimäisiä.
Pompeius oli siis vihatun isän rakastettu poika.