Sulla lähetti hänet Sisiliaan; siellä hän joissakin tapauksissa esitti Sullan nimessä pyövelin osaa; mutta yleensä hän säästi ihmiselämää, missä voi.
Afrikassakin oli Sullan vastustajia, Mariuksen puolueen jätteitä. Siellä Pompeius osoitti hyvää luonnettansa. Kun hän tuli Karthagon seudulle, hänen sotamiehensä eivät marssineet; he luulivat, että näiden rauniopaikkojen läheisyydessä oli valtavia aarteita, ja alkoivat kaivaa, runsaasti viikon päivät; muurahaisvilinää; Pompeius nauroi sille, kunnes väki väsyi. Mitään ei löydetty. Tästä huolimatta hän kukisti sikäläisen vihollisen, Domitius Ahenobarbuksen, neljässäkymmenessä päivässä, samalla tunkeutuen syvälle Numidiaankin (Algieriin). Voittoretkeen liittyi ihania jalopeurametsästyksiä, elefanttimetsästyksiä. Päätaistelussa oli Pompeius vähällä saada surmansa. Oli tavaton rankkasade ja rajuilma ja niin pimeää, ettei häntä tunnettu; eräs hänen omia sotamiehiänsä tahtoi pistää kuoliaaksi hänet, koska hän huudettaessa ei heti sanonut tunnussanaa.
Nyt Sulla käski, että hänen piti laskea hajalle sotajoukkonsa. Mutta sotajoukko nousi metelöiden sitä vastaan; se tahtoi totella Pompeiusta, ei Sullaa. Pompeiuksen täytyi uhata tappaa itsensä, saadakseen väkensä asettumaan. Mutta lopuksi hän kuitenkin tuli sotajoukkoinensa Italiaan ja seisoi Rooman edustalla. Tällöin Sulla ikäänkuin virallisesti tervehti häntä "Pompeius suureksi" puhutellen. Pompeius Magnus! Sellaisesta ihmisestä kuin Sulla ei koskaan tiedä, oliko tämä vain pilantekoa. Mutta kenties sotamiehet itse olivat Pompeiusta jo niin nimittäneet; varmaan on tähän vaikuttanut Aleksanteri suuren esikuva, johon häntä yleisesti verrattiin. Sullan kuoleman perästä Pompeius sitten on ottanut sanan Magnus todella ominaisnimekseen ja niin merkinnyt kirjeisiinsä ja käskyihinsä; nimi periytyi myöskin hänen perheessänsä. Maailma kasvatti siis Pompeiuksen suuruudenhulluuteen; Magnus[47] oli kuin ohjelma; mutta se kajahti aina vaatimattomalta verraten Maximus nimeen, jonka toiset roomalaiset itsellensä omistivat.
Mutta hän tahtoi nyt triumfissa sotamiehinensä Roomaan marssia. Triumfi oli aina suuri juhlamenotoimitus; triumfin viettäjä esiintyi silloin itsensä suuren Iuppiter jumalan puvussa. Sulla ei uskaltanut kieltää sitä häneltä, mutta koetti häntä moninaisilla syillä saada siitä luopumaan. Mutta Pompeius teki, mitä hän tahtoi: triumfi tapahtui, Sullan harmiksi. Halusipa Pompeius vielä elefanttinelivaljakolla Roomaan ajaa; mutta kaupunginportti oli liian ahdas. Tämä tapahtui vuonna 81. Hän oli nyt 25 vuoden vanha.
Kun Sulla kuolee (vuonna 78), kaatuvat kaikki esteet. Pompeius pysyy kuitenkin vielä toistaiseksi isänsä sullalaisella puoluekannalla. Hänelle kumminkin Sullan antama hallitusmuoto oli varmaan aivan yhdentekevä, ja yhteiskunnalliset vastakohdat eivät herättäneet hänen mielenkiintoansa. Mutta hän ei voinut sietää sitä, että provinsseissa oli vielä sotapäälliköitä, joiden kanssa yhteistoiminta joka tapauksessa näytti mahdottomalta; nämä olivat kansanpuolueen puolenpitäjiä, Brutus, joka oli Mutinassa Pohjois-Italiassa, ja Sertorius Espanjassa. Pompeius lähetyttää senaatilla itsensä ensin Brutusta vastaan, jonka sotajoukko hetikohta kokonaan menee hänen puolellensa; hän sallii Brutuksen päästä pakoon, mutta seuraavana päivänä ajattaa häntä takaa ja surmauttaa hänet. Tätä menettelytapaa moitittiin; vaikuttimet ovat selville saamatta. Sullan jyrkkä toimintatapa vaikutti kai tässä vielä perästäpäin Pompeiukseen.
Mutta voittoisana ja voittamattomana seisoi mariukselainen Sertorius Espanjassa. Metellus Pius taisteli turhaan tätä miestä vastaan. Nyt senaatti vuonna 76 lähetti vielä Pompeiuksenkin häntä vastaan, ja "prokonsulina", vaikka Pompeius, mikä muutoin oli välttämätöntä, ei vielä tähän asti ollut hoitanut ainoatakaan valtion siviilivirkaa. Pompeiuksen esiintymistä Espanjassa ylistetään: miten hän Metellukselle vanhempana osoittaa sotilaallisia kunnianosoituksia; miten hän on ottanut käytäntöön yksinkertaisen ja halvan ruoan sotilaille ja upseereille. Taistelussa Sukron joen luona syöksyy jättiläisen kokoinen mies hänen kimppuunsa; molemmat miehet kohottavat samalla aikaa kätensä iskuun; Pompeius hakkaa vastustajaltansa käden pois, mutta samalla itse haavoittuu vaikeasti ja kallisarvoinen, kultasuitsinen sotaratsunsa hänen täytyy jättää vihollisten käsiin. Pompeiuksella oli Espanjassa edessänsä vaikein tehtävä, mitä minun tietääkseni roomalaisen sotapäällikön suoritettavana on ollut; sillä suurenmoisen nerokas Sertorius tunsi maassa jokaisen loukon ja salapolun ja rajoittui kokeneena miehenä suunnitelmallisesti sissisotaan, missä suurin kenttätaisteluin ei mitenkään voi suoriutua; Espanjan sissisodalle ei Napoleonkaan, kuten tunnettua, ole voinut mitään. Kuten Wellington Napoleonia vastaan, siten Sertorius Pompeiusta vastaan piti puolensa, jos kohta hän tunsi olevansa kovassa ahdingossa. Pompeiuksen kassa on lopulta tyhjä;[48] hän vaatii raha-avustusta Roomasta.
Mutta Italia itse oli sillä aikaa mitä suurimmassa hädässä. Yhteiskunnallinen kapina raateli maata uudestaan, mutta vallan toisella tavalla kuin tähän saakka. Orjat, maaseudun elinkautisorjat, jotka vuosisatojen ajan olivat suorittaneet sivistyksen raakatyön Italiassa, mursivat kahleensa. Siihen heillä ei varmaan olisi ollut rohkeutta ryhtyä omin voimin; pikemminkin sen miekkailijat alkoivat, jotka vuonna 73 Capuassa miekkailukasarmeistansa murtautuivat. Tässä joukossa meidän on ajateltava enimmältä osalta olleen sotavangeiksi otettuja muukalaisia, joita harjoitettiin gladiaattoreiksi, jotta kansalla Roomassa olisi torilla veriset miekkailunäytäntönsä. Aluksi oli vain ryövärijoukkue, joka oli asestettu keittiöpuukoilla ja paistinvartailla. Johtajana oli Spartacus, syntyperältään thrakialainen, ominaisuuksiltaan erinomainen nuori mies. Vesuviuksen luo he asettuivat asemiin. Mutta pian virtasi lisäksi orjia maanviljelystöistä, myöskin paimenia; he hankkivat väkivallalla aseita, ja jo oli sotajoukossa 70,000 miestä, jotka ryöstäen kävivät kaupunkien kimppuun ja löivät perinpohjin Rooman konsulin toisensa jälkeen. Pohjoiseen he tunkeutuivat aina Milanoon saakka ja lähestyivät nyt, 120,000 miehen voimaisina, Roomaa. Silloin, vuonna 72, praetori Licinius Crassus, eräs nouseva suuruus, kahdeksalla legioonalla pakoitti Spartacuksen vetäytymään takaisin etelään. Senjälkeen Spartacus ei voinut enää laumojansa hallita. Ne hajaantuivat parviin, ja ratkaiseva taistelu seurasi Etelä-Calabriassa, jossa heti 60,000 orjaa sai surmansa. Anteeksiantoa ei tunnettu. Maantien varsille pystytettiin 6,000 ristiä; niihin Crassus ristiinnaulitsi vangiksi saadut. Aivan kuin viertotien reunuspuiksi. Crassus oli pääkaupungin suurimpia orjakauppiaita ja hän tunsi asiaa kohtaan henkilökohtaista mielenkiintoa.
Sillävälin oli Espanjassa, vuonna 72, Sertorius murhattu; murhaaja Perperna komensi nyt Sertoriuksen sotajoukkoa. Heti voitti Pompeius ratkaisevia voittoja ja kukisti nopeasti koko Espanja maakunnan.
Silloin hän sai saaliikseen myöskin vihollisen arkiston ja löysi koko joukon kirjeitä roomalaisille herroille, jotka salaisesti olivat vihollisen, Sertoriuksen kanssa olleet kirjeenvaihdossa. Pompeiuksen suurin teko oli, että hän nuo kirjeet silloin heti kaikki tuhosi; lukemattomia miehiä hän olisi niillä voinut saattaa ikäviin selkkauksiin ja kiertää nuoran heidän kaulaansa. Mutta hän ei ollut poliittisten juonien mies; hänen suoralle ja pohjaltaan rauhalliselle luonteelleen olivat sellaiset vehkeet vastenmielisiä. Ennen kaikkea on selvää, että jo silloin hän ei suinkaan pitänyt senaatinpuoluetta ja itseänsä yhtenä ja samana; muussa tapauksessa hänen olisi täytynyt käyttää noita kirjeitä. Niiden hävittäminen oli ensimäinen askel, jonka hän otti kansanpuolueen hyväksi. Brutus ja Sertorius olivat kuolleet, ei ketään etevää sotilasta ollut tällä puolueella enää käytettävänä; ei ihme, että se nyt Pompeiukselle lahjoitti suosionsa.
Korkealle Pyreneille hän pystytti voitonmerkin; kun hän sitten Italiaan kulki, tuli häntä vastaan 5,000-miehinen orjaparvi; ne olivat jätteet Spartacuksen suuresta armeijasta; Pompeius teurasti heidät sivumennen ja kehuskeli nyt avoimesti, että hän oli lopettanut vielä orjasodankin. Maineen tavoittelu kehittyy hänessä heikkoudeksi; on aivan kuin hän olisi vielä poikaiässä. Omassa ammatissaan hän ei tahtonut rinnallansa tietää kenenkään muun menestyksestä, varsinkaan ei sellaisen tyhjäntoimittajan kuin Crassuksen.