Hän oli nyt 35 vuoden vanha ja pyrki konsuliksi, vaikkei aikaisemmin ollut hoitanut muita siviilivirkoja. Hän horjutti sillä Sullan virkajärjestystä. Se oli hänelle yhdentekevää. Miksi ei hänestä lähes kaksikymmenvuotisten sotaisten menestysten jälkeen tulisi konsulia kuten Gaius Mariuksesta? Senaatti kieltäytyi. Mutta Pompeius seisoi uhkaavana sotajoukkoineen kaupungin edessä, ja aljettiin pelätä, että hän tahtoi tulla kuninkaaksi. Niin myönnettiin hänelle sitten kumminkin konsulivirka ja triumfikulku, jota hän vaati. Kuvaavaa on, että hän, perehtyäkseen pian asioihin, kirjoitutti itsellensä kuuluisalla oppineella Varrolla muistiin konsulin velvollisuudet; olihan hän jo sotatoimissa suureksi tullut ja tunsi roomalaista valtio-oikeutta ainoastaan matkan päästä.
Tämän käänteen jälkeen Pompeius asettui nyt julkisesti kansanpuolueen puolelle, ja se oli luonnollista. Sulla oli kansantribuunit ja kansankokouksen hallitusmuodollansa kytkenyt kapulaan; Pompeius ehdoittaa nyt ja vie perille, että niille annetaan takaisin vanhat valtio-oikeudelliset valtuutensa, mitkä niillä Gracchusten aikaan oli ollut. Myöskin saivat ritarit jälleen jäsenyyden vannoitetuissa tuomioistuimissa. Tosin Pompeius ei pohjaltaan vähääkään välittänyt Rooman huikentelevaisesta rahvaasta; sellaisenaan demagogien surkea, ahdas katupolitiikka ei vähimmässäkään määrin herättänyt hänen harrastustansa. Mutta hän tarvitsi kansan omiin tarkoituksiinsa. Nyt se jälleen oli määräysvaltainen ja voi äänestää hänelle jokaisen uuden ylipäällikkyyden, minkä hän halusi. Hän tahtoi olla sotapäällikkö, Rooman miekka, kuten kerran Marius. Sota oli hänen ainoa intohimonsa.
Ja kansa oli ihastuksissaan häneen. Täytyy muistaa, miten elämä Etelässä eletään avoimilla paikoilla; jos mitä tapahtuu, kaikki on täynnä ihmisiä, myöskin katot ja ulkoparvekkeet. Forumilla istuivat eräänä päivänä molemmat censorit virkapuvussaan; ne olivat ne korkeat valtionvirkamiehet, jotka muun muassa pitivät kansalaisluetteloa. Tapana oli, että joka vuosi palveluksensa suorittaneet ritarit eli ratsumiehet ratsuinensa astuivat näiden censorien eteen ja ilmoittivat heille, kuinka kauan ja kenenkä alaisina he olivat palvelleet, saadakseen sitten päästön. Haltioihinsa joutui nyt kansa, kun tuolla Pompeiuskin lähestyi loistavassa sotapäällikönpuvussa keskellä tavallisten ritarimiesten joukkoa ja velvollisuuden mukaisesti käsin talutti hevostansa. Censorit tunsivat kiusallista neuvottomuutta. Syntyi suuri hiljaisuus laajalla Velian ja Capitoliumin välisellä aukealla, kun toinen censori lopuksi korotti äänensä: "Minun on kysyttävä sinulta, kansalainen Pompeius, oletko sinä, sittenkuin olet ollut asevelvollinen, ollut mukana kaikilla sotaretkillä?" "Olen", Pompeius vastasi kuuluvalla äänellä, "ja kaikilla omassa johdossani." Suosionpauhua läheltä ja kaukaa. Censorit yhtyvät riemuun, nousevat istuimiltaan ja saattavat Pompeiusta persoonallisesti kotiin; koko kansa kintereillä.
Roomalaisia katukohtauksia: silmänräpäyskuva! Ne olivat huolettoman riemun ja sekoittamattoman suosion päiviä, jollaisia Rooma harvoin oli nähnyt. Licinius Crassus oli Pompeiuksen kateellinen konsulitoveri. Tässä Crassuksessa näemme aivan toisen lajin roomalaisuutta; hän on ensimäinen pankkiirinäyte, jonka tapaamme. Kun vanhalla ajalla ei ollut valtion perustamia pankkeja, valtakunnan pankkeja, niin on luonnollista, että oli Rotschildeja ja Vanderbilteja, jotka saivat käsiinsä rahakeskukset. Mistä Crassuksella oli miljaardinsa! Hän oli hurskaana sullalaisena rikastunut Sullan toimeenpanemasta surmattujen omaisuuden takavarikoimisesta ja keinotteli sitten hyvällä menestyksellä maatiloilla. Lisäksi hän möi arvokkaita orjia, jotka olivat rakennusteknikolta, insinöörejä, ja kehitti itse eräässä koulussa nuoria teknikoita, joita hän sitten vuokrasta lainasi. Sitten hän perusti palokunnan, sillä Rooman monet puurakennukset aiheuttivat lukemattomia tulipaloja; hän järjesti orjistansa palokuntamiehistön, rakensi ilmoitusasemia, ja jos hän nyt jossakin sammututti, hän aina samalla lähetti palopaikalle edustajansa, joka osti kartanonpaikan alhaisimpaan hintaan. Niin hänestä tuli suurin talonomistaja, joka vuokrasi asunnoita ja harjoitti tonttimaiden kaupustelua. Mutta hänen pankkiliikkeessänsä istui kokonainen sotajoukko kirjanpitäjiä ja kirjureita, ja hän antoi lainaksi äärettömiä summia. Hän tiesi, kenelle. Sillä hän tunsi ihmisensä näkemältä. Iulius Caesar eli vain velalla, mutta Crassus antoi hänelle rajattoman luoton. Kaikella tällä oli tietysti suurenmoinen mittakaavansa, mutta valtiomiehelle se kumminkin on liian pikkumaista, kaupustelijamaista. Tosiasiallisesti tämä rahaihminen kumartui Pompeiuksen edessä, ja se tapa, jolla hän kaikesta karsaudesta huolimatta hänen johtoonsa alistuu, osoittaa meille selvimmin, mikä mahti Pompeiuksen esiintymisellä silloin oli.
Mutta vaikeata oli Pompeiuksen vain yksityisenä ihmisenä Roomassa elää. Suuri soturi kadotti siellä sädekehänsä kansalaisena kansalaisten joukossa: hän tasoittui ympäristönsä tasalle. Senvuoksi hän harvoin meni kävelylle ja näyttäytyi aina vain suuren seurueen saattamana. Hänestä ei ollut myöskään väittelyyn eikä poliittiseen keskusteluun. Pitikö Mariuksen kohtalon toistua hänessä?
Mutta jo valtio tarvitsi taas sotapäällikköä, ja uusi päämäärä viittoi Pompeiukselle. Melkein vielä kauheampaa kuin Spartacuksen orjasota oli merirosvojen mellastus ulkona merellä. Niin suuria vammoja laiska Sulla oli hallintoonsa jättänyt.
Merirosvous on melkein yhtä vanha kuin itse merenkulku, ja merirosvot kuuluivat niin ehdottomasti Välimerelle kuin haikalat. Heidän asemapaikkanansa oli varsinkin jyrkkä, kalliorikas Vähän Aasian etelärannikko, se rannikkopala, jonka nimi on Kilikia. Juuri niistä ajoista lähtien, jolloin Sulla taisteli kuningas Mithridatesta vastaan, he olivat mitä julkeimmalla tavalla laajentaneet toimintaansa ja järjestäytyneet suurvallaksi. He eivät käyneet yksinomaan kauppalaivastojen kimppuun, vaan myöskin itsensä satamakaupunkienkin, purjehtivat väkivalloin satamaan ja ottivat pakkoveroa. Tästä kärsi lähinnä Kreikka lukuisine saarineen ja kauniine, kunnianarvoisine kaupunkeineen, yksin ikipyhät temppelialueet Epidauroksessa, Samoksessa, Samothraksessa j.n.e. joutuivat ryöstetyiksi. Aivan lähelle Atheenaa merirosvot tulivat; niin, nyt he hyökkäsivät Napolin lahteenkin, rikkaiden roomalaisten Eldoradoon, ja tulivat aina Tiberin suulle, tunkeutuivat julkisesti Rooman satamaan, Ostiaan, ja tuhosivat siellä kolmisoutulaivat. Erittäin halusta siepattiin ylhäisiä roomalaisia vangiksi; se tuotti mahtavat lunnaat. Ja herrat ryövärit itse esiintyivät tällöin ruhtinaallisesti; kultaiset raakapuut välkkyivät kokassa, ja aironlavat olivat hopealla silatut. Hienoa ammattia, ylhäisten seikkailijain korkea koulu; parhaimpien perheiden jäseniä liittyi merirosvoihin.
Vastuussa näistä kuulumattomista oloista olivat roomalaiset. Sillä roomalaisillehan maailma kuului; suojattomain maakuntain viha kääntyi Roomaa vastaan, joka niin perin heikosti huolehti merien valvontaa. Mutta nyt asia kävi kärkeväksi. Sillä itse Roomaan jäivät viljalähetykset saapumatta. Merirosvot kaappasivat kokonaisia viljalaivastoja, jotka olivat tulossa Afrikasta ja Sisiliasta. Maailman pääkaupunki oli saarrettuna; Rooman koskaan täyttymättömän kaupunkirahvaan majesteettia uhkasi nälänhätä.
Pompeius vaati mitä laajimpia valtuuksia ja apuneuvoja. Hän osoittautui tällöin erinomaiseksi järjestäjäksi. Mutta hän antoi toisten puhua puolestansa; hän tunsi arkuutta astua väkijoukon eteen, joka hänelle oli vierasta ainesta. Sillä jokainen muu roomalainen tuli aikaisin ja alinomaan, yksin jo vaalitilaisuuksissa, kosketuksiin kansankokouskoneiston kanssa. Mutta Pompeius ei ollut koskaan ollut quaestorina tai aediliksenä; hän oli täydellisesti säästynyt tavallisilta viranhakijain kumarruskuluilta, ja hän ei voinut nyt saada itseänsä astumaan rukouksin qviritien eteen, joiden oikut olivat laskemattomat ja joita hän ei osannut ohjailla. Mieluummin kätki hän toiveensa. Tribuuni Gabinius ehdoitti hänelle rajatonta valtaa koko merellä, mutta myöskin kaikkialla maalla kymmenen peninkulmaa (400 stadiumia) rannikosta sisämaahan päin; valtiorahaston vapaata käyttöä; 200 laivaa j.n.e. Senaattorit eivät käsittäneet aseman vakavuutta, tekivät vastarintaa ja pelkäsivät taaskin, että Pompeius nousisi kuninkaaksi. Silloin puhkesi kansanmeteli curian edustalla, ja Pompeius ajatti nyt päätökseen, että hän saikin 500 laivaa, 24 legaattia, 120,000 jalkamiestä, 5,000 ratsumiestä: kaiketi suurin voima, mitä Rooma koskaan on liikkeelle pannut.
Näitä korkealle tavoittavia vaatimuksia on moitittu, niille naurettu, mutta syyttä. Pompeius tiesi, kuten Moltke ja jokainen hyvä sotilas, että saavuttaakseen pysyvän voiton täytyy ensiksi hankkia itselleen lukumääräylivoima, ja hän on aina sen mukaan toiminut. Sillä nopea voitto, joka vihollisen nutistamisella temmataan, on valtiolle ja sen kansalaisille tavaton ajan, rahan ja ihmiselämän säästö. Pitkien sotien kurjuus on tulos riittämättömistä toimenpiteistä. Ja tapahtumat osoittivat pian hänen olleen oikeassa; sillä tuskin oli hänen suuriin vaatimuksiinsa suostuttu, niin heti jo markkinat ja pörssi rauhoittuivat ja mielettömän korkeiksi keinotellut hinnat laskeutuivat. Turvallisuus palautui jo ennen taistelun alkua.