Pompeius jakoi koko Välimeren kuuteentoista piiriin: kunkin piirin rannikoilla ajoi saalista yksi legaateista; mutta itse hän risteili avoimella merellä ja pyydysteli liikkeelle peloitettuja merirosvoja. Tässä hän esiintyi siis merimiehenä. Oli omituinen sattuma, että Pompeius asui Roomassa Esquilinuksella erään kadun varrella, jonka nimi oli Carinae; mutta carinae merkitsee "laivan emäpuu". Nyt hän oli meren ruhtinas, ja hän oli nytkin Carinaella kotonansa!
Neljässäkymmenessä päivässä oli läntinen Välimeri puhdistettu; sitten siirtyi ajojahti Vähään Aasiaan, ja suuri meritaistelu syntyi; sitten pakenivat merirosvot ryövärilinnoihinsa rannikkovuoristoon. Lukemattomia linnakkeita, luoksepääsemättömiä kuin korppikotkan pesät, Pompeius pakoitti antautumaan. Se oli mielenkiintoinen sota, ja sen suorittaminen onnistui sitäkin nopeammin, kun Pompeius ei vangitulta pahantekijöitä miekalla surmannut eikä ristiinnaulinnut, kuten tähän asti oli ankarana tapana ollut, vaan takasi niille, jotka hänelle antautuivat, vapauden ja elämän ja asetti heidät asumaan jonnekin sisämaahan. Vanhalla ajalla ei ollut ollenkaan tavatonta siirtää kokonaisia väestöjä toiseen paikkaan. Pompeius perusti siten Kilikiaan "Pompeiuksenkaupungin" Pompeiopoliksen ja asetti sinne 20,000 merirosvoa asumaan.[49] Kun tämä voittajan lempeys tuli tunnetuksi, antautuivat kaikki, jotka vielä olivat uhmailleet. Oli vuosi 67.
Myöskin Kreetan saari oli oikea merirosvopesä; siellä oli päällikkönä jo edellisestä vuodesta saakka eräs Caecilius Metellus, joka näiden taistelujen muistoksi käytti Creticus nimeä. Tämän jäykän miehen kanssa Pompeius joutui likeisiin toimivaltaa koskeviin ristiriitoihin; hän lähetti suorastaan joukkojaan tätä vastaan, niin että roomalaisia seisoi toisiansa vastassa. Tämä herätti suurta huomiota, ja pelko kasvoi, että Pompeius tulisi tyrannina palaamaan Roomaan kuten Sulla.
Mutta Kreikka hengitti helpommin, ja Roomassakin kansa riemuitsi. Kolmessa kuukaudessa oli kaikki suoritettu, 1,300 kaapparilaivaa saatu saaliiksi, kauppa ja liike kukoisti jälleen. Jokainen kansalainen tunsi sen omassa taskussaan. Vallitsi riemuitseva, mieliala, ja nyt esiintyi Cicerokin, suuri puhuja, Pompeiuksen puolesta. Kansa päätti antaa hänelle ylipäällikkyyden vielä kuningas Mithridatestakin vastaan, Mithridatesta, jota Luculluksen voitot tosin olivat heikontaneet, mutta joka kumminkin yhä oli pystyssä, niin, jälleen kävi hyökkäämään, 22 viime vuotena Rooman sitkein vastustaja.
Siis viipymättä syvemmälle Vähään Aasiaan, itään. Siellä taisteltiin nyt kaukaisen Eufratin rannalla satumainen taistelu öiseen aikaan kuunvalossa; tällöin täytyy muistaa kuun valovoima eteläisissä maissa. Ylpeä Armenian kuningas, Tigranes, notkahtaa heti maahan ja lankeaa Pompeiuksen jalkain juureen, joka hänet lempeästi nostaa ylös. Koko Mithridateen haaremi saadaan tällä kertaa saaliiksi; mutta voittaja säästää kauniita naisia ja lähettää heidät kohteliaasti jokaisen takaisin vanhempainsa luo. Mutta Mithridates itse on sillävälin paennut Etelä-Venäjälle, Bosporaniaan, Krimille, jossa hänen poikansa Pharnakes mellastaa: hänen mukanansa hänen jalkavaimonsa Hypsikrate, amatsooni, joka mieheksi pukeutuneena, miehennimisenä kulkee, ratsastaa ja taistelee.
Pompeius olisi liiankin mielellään ajanut Mithridatesta takaa; mutta Kaukasoksen salpa oli ylitsepääsemätön; ei ainoakaan sotajoukko vanhalla ajalla ole sitä vallannut. Hän taisteli siis yhden talven ja yhden, kesän Kaukasoksen etelärinteellä, suorittaen seikkailukkaita marsseja halki tuntemattomien arojen ja karjateiden, Kyros joen varsilla Georgian maassa Mithridateen liittolaisten, urhoollisten luonnonkansain, albanien ja iberien kanssa, lähellä Kaspian merta, jonne mihinkään ei vielä koskaan kreikkalais-roomalainen sotajoukko ollut tunkeutunut. Ne olivat mitä mielenkiintoisimpia sotilaskävelyretkiä. Itse hän siellä eräässä taistelussa omin käsin surmaa erään kuninkaanpojan. Vieläpä amatsoonitkin ilmestyvät siellä hänen vastustajattariksensa. Tuloksellisempaa oli, että hän sitten kääntyi Syyriaan ja omin valtuutuksin otti Syyrian Rooman haltuun; s.o. sotaoikeuden mukaisesti hän otti tämän maan Tigraneelta, joka oli hänelle antautunut.
Kokosiko Mithridates sillävälin jälleen voimia? Pompeius oli aivan sanomia vailla ja piti hovia Damaskoksessa näytellen riidanratkaisijaa taistelevien pienempien mahtajain välillä; sitten hän alkoi vielä retken Arabiaan — kun äkkiä kaukaa pohjoisesta sanoma saapui, että Mithridates oli kuollut. Kuten nykyisinkin vielä Intiassa kirjeenkuljettajat, jotka juoksevat halki maan, kantavat kädessänsä keihästä, että heidän tieltänsä väistyttäisiin,[50] niin silloinkin; mutta sanantuojilla oli keihäänsä juhlallisesti laakerilla seppelöityinä. Pompeius oli juuri ratsastusharjoituksissa kenttäleirin edustalla; silloin hänen sotamiehensä pakoittivat hänet laskeutumaan hevosen seljästä ja lukemaan julki sanoman; satuloita he kokosivat kokonaisen vuoren; sen päälle piti Pompeiuksen kiivetä: Pharnakes, Mithridateen poika, oli saattanut oman, melkein kahdeksankymmenen vuotiaan isänsä tekemään itsemurhan ja antautui omasta puolestansa roomalaisten vasalliksi. Näin on tapahtunut vuonna 64.
Mutta Pompeius ei suonut itsellensä nytkään lepoa. Hän valtasi sivumennen vielä Palestiinankin, Juudean; eräänä sabattina Pompeius otti Jerusalemin temppelivuoren rynnäköllä ja astui itse Jehovan temppelin kaikkeinpyhimpään. Mutta, kuten hänen ystävänsä Cicero vakuuttaa, siellä pyhätössä hän ei satuttanut kättänsä mihinkään temppelin omaisuuteen. Kaupunkia ei hävitetty, mutta Judeasta tuli Rooman vasalli (vuonna 63).
Nyt oli vielä Aasian hallinto järjestettävä; Roomalla oli tästälähin neljä aasialaista provinssia. Painoa on pantava sille, että järjestely, johon Pompeius siellä ryhtyi, oli oikean ihmisyyden säätämää ja on koitunut kauttaaltaan kukistetuille kansoille eduksi. Sitten hän palkitsi sotajoukkoansa täysin käsin (jaettavaksi joutui 16,000 talenttia = 96 miljoonaa drakhmaa) ja vietti aurinkoisia päiviä vielä melkoisen ajan kauneilla kreikkalaisilla saarilla Lesboksessa ja Rhodoksessa, missä häntä asianmukaisesti juhlittiin ja hän tuhlaillen antoi lahjoja oppineille ja filosofeille (niin myöskin Atheenassa). Äkkiä hän on sotajoukkoineen ja laivastoineen Brindisissä, Italian maaperällä, ja Rooma sisintä sydäntänsä myöten säikähdyksissään. Kaupunki oli suojaton. Jos Pompeius marssi Roomaa vastaan, hän oli maailman kuningas. Ei kukaan olisi voinut sitä estää, ei Iulius Caesarkaan. Rikas Crassus pakeni mielenosoituksellisesti perheineen kaupungista. Elettiin vuotta 61. Mutta Pompeius piti vain puheen sotajoukolleen ja päästi sen hajalle ja ilmestyi Roomaan pelkkänä yksityismiehenä, kuin hän olisi tehnyt vain jonkin matkan. Kaikki olivat jäykkinä ihmetyksestä.
Tämä menettely tarjoaa, voitaisiin sanoa, viattomassa suurenmoisuudessaan avaimen mielien ymmärtämiseen. Pompeius ei, aivan kuin Marius, ole koskaan ajatellut yksinvaltaa. Hän oli, kuten Marius, vain sotilas. Hänen sotilaallinen tehtävänsä oli täytetty: jahtihaukka toi saaliinsa ja asettui levolle. Pompeius oli nyt 45 vuoden vanha, ja lähes kolmekymmentä vuotta hän oli koditonna melkein keskeymättä ollut sotatantereella. Minä en tiedä ketään roomalaista, joka on saman suorittanut: jo fyysillisessä suhteessa se oli kuulumatonta. Hän tahtoi nyt vihdoin saada lepoa, hän ikävöi saada vihdoinkin viettää rauhallista perhe-elämää; hän tahtoi elämänsä niin mukavaksi kuin muutkin veteraanit. Jo silloin kuin hän sai ylipäällikkyyden Mithridatesta vastaan, hän rypistää kulmakarvojansa, lyö kädellä reiteensä ja sanoo: "Ah, nuo ainaiset sotaretket. Olisinpa vailla mainetta! Minä ikävöin saada elää yhdessä vaimoni kanssa".[51] On tärkeätä, että nämä sanat meille kerrotaan. Sellaiset mielialat olivat liiankin käsitettävissä. Ne ovat psykologisesti luonnostaan lankeavia. "Ei mikään kuluta voimakkaimmankaan miehen elinvoimaa nopeammin kuin alituinen sota", sanoo eräs nykyaikainen historioitsija puhuessaan Napoleonin kenraaleista Neystä ja Macdonaldista, joilla kymmen- kaksikymmenvuotisen kenttäpalveluksen jälkeen ei enää ollut lainkaan voimain joustavuutta. Miten olisi Pompeiuksen laita toisin?