Hänen triumfikulkueensa oli kuulumattoman loistava: kuvaamaton sensatsioni; ulkomaisia vankeja ja kalleuksia, joukossa suuren Mithridateen viisi poikaa ja kaksi tytärtä; suuria maalauksia, jotka esittivät yöllistä pakoa, vastustajan itsemurhaa j.n.e.; ennen kaikkea juutalaiskuningas Aristobulos, joka kulki Pompeiuksen triumfivaunujen perässä Tigraneen, armeenialaisen kuninkaanpojan, rinnalla. Miljaardeja rahaa hän toi valtiokassaan. Raha tuli jälleen huokeaksi Roomassa, koko rahatalous joutui vuosikymmeniksi toiselle pohjalle.
Pompeius näki mielellään, että häntä kunnioitettiin, niin koruttomasti kuin hän persoonallisesti esiintyikin. Hän tahtoi kunniaa, aina ja aina, mutta hän ei tahtonut valtaa. Tämä ero on pidettävä mielessä. Hän ei halunnut siviilivirkaan kuuluvaa virkavaltaa, joka asettaisi hänelle vaivalloisia velvollisuuksia. Hän tahtoi joka tapauksessa päästä lepoon. Mutta hän ei sitä saanut. Hän oli jo tullut liian mahtavaksi; henkilöön sellaiseen, kuin hän oli, täytyi kaupungissa heti kaiken kohdistua. Ja niin alkoi nyt hänen elämänsä jyrkkä alamäki, miehen tragedia, jota onni tähän asti oli kuin käsillänsä kantanut.
Kun hän vaati Aasiassa toimeenpanemiensa järjestelyiden vahvistamista ja maapaikkain antamista veteraaneilleen (tämä oli hänen kunniavelvollisuutensa ja yhteiskuntapoliittinen välttämättömyys), teki senaatti itsepintaista vastarintaa. Jos Pompeius olisi Sullan esimerkkiä seuraten, kuten hän olisi voinut tehdä, kohoutunut diktaattoriksi, niin hän olisi myöskin kuten Sulla omavaltaisesti voinut huolehtia sotilaistaan. Nyt hän näki joutuneensa puolueiden oikkujen ja suosion varaan ja hänen täytyi sekaantua pieniin, viheliäisiin juonitteluihin, noihin iänikuisiin taisteluihin kansan ja senaatin välillä. Sellaiseen hän ei ollut luotu; siihen hän oli liian jäykkä ja vailla joustavuutta. Hänhän ei ollut vielä koskaan pyydellen kansan edessä seisonut; hän on kai ainoa roomalainen, joka ei koskaan vaaleissa ole pikkuporvarien käteen lahjomisrahoja pistänyt. Mutta nyt hän tarvitsi kansanpuoluetta senaattia vastaan.
Silloin liittyi häneen Iulius Caesar.
Caesar oli tähän saakka elellyt vailla päämäärää ja vailla toiveita kohota mihinkään valta-asemaan. Nyt vasta, nyt, kun kotiinpalaava sotapäällikkö ratkaisevalla hetkellä luopuu hallitsevasta osastansa, jota Caesar silloin ei koskaan olisi voinut häneltä kiistää, selvenee hänelle äkkiä hänen oma tulevaisuutensa, ja hänen suunnitelmansa on pian tehty. Hän on vain kuusi vuotta nuorempi Pompeiusta, on tottunein puoluetaistelija ja politikko ja kansanpuolueen pääjohtaja; hän astuu siis nyt voimakkaasti puolustamaan kaikkea, mitä Pompeius vaatii ja vetää tämän, samalla kuin hän omat vastavaatimuksensa esittää, kokonaan omiin suunnitelmiinsa. Pompeius alkaa nyt kuitenkin, vastoin tahtoansa, aseista riisuttuna sotilaana, näytellä suurta valtiollista osaa. Caesar on vuoden 60 kuuluisan triumviraatin alkuunpanija; s.o. Caesar ja Pompeius liittoutuvat ja vetävät kolmanneksi mukaansa Crassuksen, Rooman raharuhtinaan. Tässä on Pompeius antajana; sillä hänellä yksin on valta.[52] Mutta hän antoi tässä kaupassa paljoa enemmän kuin sai. Hänessä ei ollut kateutta eikä vilppiä. Jos hän itse olisi vakavasti halunnut ylipäällikkyyttä Galliassa, minkä nyt Caesar sai, kansan epäilemättä olisi täytynyt äänestää se hänelle annettavaksi. Mutta hän ei pannut siihen mitään arvoa; hän halusi toistaiseksi olla levossa. Sillä aikaa kuin Caesar nyt kahdeksaksi vuodeksi Roomasta katoaa Ranskaa eli Galliaa valloittamaan, Pompeiuksella on pääkaupungissa vaikea asema. Hänhän eli siellä vain yksityismiehenä, vailla mitään virka-asemaa. Kaupunkipoliisia ei ollut; henkivartiostoa hän, kuten Sulla, ei voinut itsellänsä pitää, vielä vähemmän koota joukkoja Roomaan, tai hän olisi esiintynyt diktaattorina. Pompeiuksen täytyi siis sallia rosvoamisen kaduilla rehoittaa, sietää Clodiusten iljettävää metelöimistä. Ne asiat, mistä siellä riideltiin, olivatkin aivan mielenkiintoisuutta vailla. Hän eli nyt vihdoinkin, kolmenkymmenen rauhattoman vuoden perästä, hiljaista ja kaunista perhe-elämää; sillä hän oli nainut Caesarin suloisen tyttären, 23-vuotiaan Iulian, ja hän rakasti häntä: Senvuoksi hän myöskin tunsi Iulius Caesaria kohtaan vilpitöntä, kateetonta ystävyyttä; hän ihaili häntä ja seurasi mielellään hänen neuvojansa, niin epämukavia kuin ne hänelle usein olivatkin.
Kreikkalainen kasvatus, jonka hän poikasena oli saanut, vaikutti hänessä koko elämäniän. Siitä hänen kotoisen elämänsä, hänen esiintymisensä koruttomuus, ylevyys. Sopivalla arvokkuudella hän otti vastaan kohteliaisuuden osoituksia, ja rakastettava oli tapa, millä hän apuansa antoi; kaunis oli hänen suhteensa nuoreen Lenaios orjaan, joka sivistyksen halusta pakenee Atheenaan; kun hän palaa takaisin, Pompeius ei häntä rankaise, vaan lahjoittaa hänelle vapauden ja pitää hänet luonansa kotioppineena kuolemaansa saakka. Hyväntahtoisella pitkämielisyydellä hän katseli Demetriosta, vapautettuansa, joka Roomassa pöyhkeili, eli nousukasmaisen komeasti ja esiintyi paljoa loistavammin kuin patronuksensa. Hän kammoksui kaiken elinikänsä tarpeetonta verenvuodatusta; hän inhosi sullamaisia raakuuksia. Kreikkalainen ihmisyys oli hänessä täysin luontaista.
Marskentän, laajan, avoimen harjoituskentän Rooman edustalla Pompeius avasi rakennusalaksi sijoittamalla sinne valtavan teatterin, Rooman ensimäisen kivisen teatterin, jossa vain kreikaksi näyteltiin ja jossa sanotaan olleen tilaa 40,000 ihmiselle. Siihen oli yhdistetty uhkeita kävelyhalleja ja huvittelusaleja. Pompeius on rakennuttajana ikuistanut itsensä Roomassa paljoa ihanammin kuin Iulius Caesar. Vuonna 52 teatteri vihittiin ruhtinaallisin näytöksin; mutta Pompeius ei toimeenpannut, se on huomattavaa, gladiaattorinäytäntöjä, ei ihmisteurastuksia, vaan leijonametsästyksen, jota varten hän tuotatti 500 leijonaa Afrikasta.
Sillävälin olivat olot Roomassa tulleet sietämättömiksi. Lukemattomissa katupolitiikkakysymyksissä kysytään Pompeiuksen painavaa mielipidettä; mutta usein hän lausuu ajatuksensa vitkastellen, pidättyen, epäselvästi, jopa välistä kaksimielisestikin, ja niin kuohahtavaluonteisen ihmisen kuin Ciceron saa tämä usein pois suunniltaan. Kansalaisoikeutta, valtio-oikeutta, puolueen valintaa koskevissa asioissa Pompeius ei näet tuntenut itseänsä kyllin varmaksi, ja niillä ei hänen mielestänsä usein ollut merkitystäkään. Niin, olisipa hänellä ollut sotaväkeä käsillä, silloin hän olisi vallan toisin ottanut osaa keskusteluun. Eräänä päivänä tapahtui, että hän itse eräässä metelissä joutuu väkijoukkoon ja verta räiskyy hänen päällensä. Hän kiiruhtaa kotiin vaihtamaan pukua; silloin Iulia näkee veren ja vaipuu tainnoksiin kauhusta. Heitä yhdisti toisiinsa syvä rakkaus. Iulia odotti juuri synnytystä ja kuoli. Hänen kuolemansa oli isku Pompeiukselle ja Roomalle.
Kuitenkaan Pompeius ei voi Roomasta ja kotielämästänsä tämänkään jälkeen erota, ja kun hän saa Espanjan hallintopiirikseen, hän antaa legaattiensa sitä hoitaa. Hallitusmuotohistorian kannalta tärkeäksi tuli vuosi 52: silloin yltyi anarkia kaduilla niin, että senaatti lopuksi suorastaan tekee Pompeiuksesta vallanpitäjän, yksinvaltiaan, ja nyt vihdoinkin Pompeius sotaväkeäkin kutsuu Roomaan. Silloin vallitsi siis parin kuukauden ajan Roomassa perustuslaillinen yksinvalta, Ciceron ihanteen mukaan: diktaattori (Pompeius), senaatti ja kansankokous, kolme yhteisvaikutuksessa toimivaa valtaa; ja kaikki kävi verrattain hyvin. Pompeius sai nyt myöskin luottamusta valtiomiehen tehtäväänsä, ja tulevaisuus näytti hänestä niin vähän uhkaavalta, että hän meni uusiin naimisiin. Stoalainen Cato pahaksui kovin hänen iloisia häitänsä. Mutta hän tarvitsi viihtymystä ympärillänsä. Hyvin nuoren ja oppineen naisen hän toi puolisona kotiinsa, Cornelian, joka ei ainoastaan soittanut taiteellisesti (soittoa harjoittavat roomattaret olivat silloin vielä aivan poikkeusilmiöitä), vaan harrasti vieläpä geometriaa, niin, filosofiaa. Syrjäiset sättivät: Cornelia oli liian turhantarkka ja jokseenkin sietämätön. Yhdentekevää! Niin voimakas oli vanhenevassa miehessä luonnonveto nuoruuteen ja sivistykseen: hän otti kotiinsa nuoren naisylioppilaan. Ja naisten silmissä hän oli yhä vielä rakastettava.
Mutta erimielisyydet Iulius Caesarin kanssa olivat jo alkaneet. Voittoisa Caesar asetti Galliasta Roomaan palaamisellensa ehtoja, mitkä senaatti hylkäsi, ja Pompeiuskin vastasi uhmaillen ja asettui senaatin kannalle. Mitenkään hän ei tahtonut uskoa, että Caesar, kiittämätön, ajaisi asiat täydelliseen välien katkeamiseen. Juuri silloin Pompeius oli sairaana Napolissa; kun hän parani, tuli kaikista Italian kaupungeista lähetystöjä häntä onnittelemaan. Koko Italia juhlii tervehdyshuutojen kaikuessa hänen kunniaksensa; triumfissa hän palaa takaisin Roomaan. Ne olivat viimeiset kauniit kunnianpäivät tämän rauhallisen valtiaan elämässä, valtiaan vasten tahtoansa.