Se taide, joka on luonut nämä korkokuvat, herättää huomiota omaperäisyydellään. Siinä on epäilemättä hyvää taiteellista henkeä, mutta samalla se on naiivi ja voimakkaan realistinen. Roomalaista sotajoukkoa emme mitenkään voi oppia tuntemaan paremmin koko monimutkaisuudessaan ja suurenmoisuudessaan kuin tämän taiteen välityksellä. Sama koskee myös vieraita kansoja, jotka asuvat Unkarista alkaen Romaniaan saakka, s.o. daakialaisia ja heidän germaanilais-barbarilaisia apukansojaan ja näiden kansojen todella huomiota ansaitsevaa sivistystä ja valtavaa rikkautta. Traianuksen voitonpatsas ei siksi ole vain muistomerkki sotilaasta, vaan se on muistomerkki, jolla on mitä suurin sivistyshistoriallinen arvo.
Kahdeksan vuotta valtakunta sai nyt nauttia rauhaa, ylpeätä rauhaa. Sen aikana Traianus harjoitti suurenmoista asutus- ja rakennustoimintaa eri provinsseissa. Alcantaran mainehikas silta Espanjassa on vieläkin todistuksena siitä. Hän rakennutti jättiläismäisen Euroopan-tien Mustalta mereltä Tonavaa seuraten Unkarin läpi Rheinille ja halki Ranskan. Myös Afrikka — Tunis ja Algeria — ovat Traianuksen aikana kohonneet siihen varallisuuteen, jonka me nyt jo vuosikymmenien aikana olemme saaneet todeta ranskalaisten kaivauksien (Timgad) perustalla. Hämmästyttävä loisto vallitsi todellakin sikäläisessä elämässä.
Näihin aikoihin Traianus, joka itse oli provinssista kotoisin, aikoi siirtää valtion painopistettä Roomasta provinsseihin. Se on mitä tärkeintä, ja Rooma oli pian tunteva sen seuraukset. Traianuksen aikana kävi tavaksi, että sotilaita ei enää otettu vain Italiasta, vaan myös Galliasta, Espanjasta, Germaaniasta, Illyriasta, Syyriasta. S.o. provinssit suojelevat tästä lähin itseänsä, jopa Italiaakin. Italia on provinssirykmenttien varassa. Vain upseeristossa on vielä italialaisia. Mistä tiedämme sen? Sen saamme tietää tuhansien sotilaitten hautakivistä, joissa kaikissa on ilmoitus vainajan kotiseudusta. Pääasia on tästä lähin pitää huolta siitä, että provinssien roomalaisten miehistöjen jälkipolvi oli hyvää, ja turvata ja kohoittaa heidän sivistystänsä.[105] Mitä yhtenäisemmäksi tuo suuri valtakunta siten kävi, sitä enemmän laski Rooman senaatin merkitys, ja senaattorien osanotto hallitukseen kävi kaikesta hallitsijan suopeudesta huolimatta yhä enemmän ja enemmän vain näennäiseksi.
Tämän ohella keisari ryhtyi moniin muihin toimenpiteisiin, joista yhden pitäisi olla meille erityisen mielenkiintoinen. Se koskee kristinuskoa, tai oikeammin nuorta voimistuvaa kirkkoa, eritoten Vähässä Aasiassa. Vähässä Aasiassa levisi näet kristinusko paljoa nopeammin kuin Italiassa. V. 111 kuulemme äkkiä siitä. Plinius on niihin aikoihin Bithynian käskynhaltijana ja asustaa Nikomedeian kaupungissa. Meille on säilynyt joukko Traianuksen kirjeitä, jotka hän käskynhaltija Pliniuksen pyynnöstä tälle kirjoitti ja jotka asiallisuudellaan tekevät erinomaisen miellyttävän vaikutuksen, vaikka tyyliltään ovatkin mitä kuivinta virastokieltä. Me näemme niistä, että keisari hallituksellaan pyrkii kehittämään valtakunnan kaikkia olosuhteita: niissä käsitellään vesireittien ja tavaraliikenteelle tarpeellisten kanavien rakentamista y.m. Plinius on neuvoton kristinuskoon nähden. Kristityt muodostavat yhdyskunnan omine virkailijoineen, liittouman, mutta sellaiset liittoumat ovat kiellettyjä. Yhdistyselämä oli tarkoin säännöitettyä ja valtion valvonnan alaista. Plinius on perinpohjainen ja samalla suvaitsevainen henkilö; hän pyrkii pääsemään selville kristittyjen seurakuntain salaisuuksista eikä näe niissä mitään valtiolle vaarallista, uhkamielisyyttä lukuunottamatta. Ne, jotka pysyivät itsepintaisesti uhmassaan, hän teloitutti, mutta monet luopuvat Kristuksesta, kun hän uhkailee heitä rangaistuksella, ja kertovat sitten hänen mielikseen, että kristityt palvelevat ainoastaan Kristusta Jumalanaan, että he varhain sunnuntaiaamuisin kokoontuvat yhteen, laulavat jonkun virren, lupaavat valallisesti karttaa kaikkea syntiä, varkautta, aviorikosta, ja syövät yhteisen aterian. Plinius sanoo — jo v. 111 — temppelien olevan melkein tyhjinä kristillisen propagandan johdosta, mutta arvelee kaiken pian muuttuvan ja propagandan jo lakanneen.
Nyt tulee Traianuksen ja hänen keisarisanansa vuoro. Hän määräsi — ja se on tavattoman mielenkiintoista — että uppiniskaista kristittyä olisi vastakin rangaistava kuolemalla, mutta että hallituksen puolestaan tulisi karttaa konflikteja, olla, mikäli mahdollista, kiinnittämättä huomiota asiaan ja puuttua niin vähän kuin mahdollista kristittyjen harrastuksiin. Tämä antiikkiselta kannalta katsoen läpeensä suvaitsevainen periaate, joka pyrki säästämään kristityitä selkkauksilta, koska sellaiset loppujen lopuksi olivat kiusallisia hallitukselle itselleenkin ja helposti johtivat ylenmääräiseen verenvuodatukseen, tämä periaate tuli n. 100 vuoden ajan olemaan Rooman keisarien toimiohjeena, ja se ennen kaikkea on vaikuttanut, että kristilliset seurakunnat pääsivät voimistumaan valtioiksi valtioon ja niiden piispat maallisten mahtimiesten veroisiksi. Suunnitelmalliset kristittyjen vainot alkoivat sitten, mutta liian myöhään: suunnattomia kansanjoukkoja ei voitu hävittää olemattomiin, ja jokainen marttyyrikuolema lisäsi vain liikkeen voimaa.
Mutta keisari itse saapuikin jo Aasiaan. Syntyi uusia taisteluita. Rauhattomana soturina Traianus ei voinut enää kauempaa sietää rauhaa. Daakialaiset hän oli voittanut, nyt hän tunsi halua kukistaa Tigriin varrella asuvat parthialaiset. Tätä rohkeata parthialaissotaa voi idealistisesti perustella väitteellä, että Rooman kunniavelvollisuutena oli puolustaa kreikkalaisia. Aleksanteri suuri oli aikoinaan auttanut kreikkalaisen sivistyksen leviämään syvälle Mesopotamiaan, ja Tigriin varrella oli ihania kreikkalaiskaupunkeja, kuten Ktesiphon ja Seleukeia 600,000 asukkaineen, jotka kaupungit olivat parthialaisten barbarien vallassa. Mutta ennen kaikkea: Armeenia oli Luculluksen ajoista saakka katkeranmakea riidanomena, johon molemmat, roomalaiset ja parthialaiset olivat pureutuneet kiinni. Crassuksen ajoista lähtien ei Roomalla koskaan ollut menestystä taistellessaan parthialaisia vastaan. Caesar oli, onneksi maineelleen, jättänyt retkensä kesken. Vain Marcus Antonius oli tehnyt suurenmoisen yrityksen ja epäonnistumiseen ei suinkaan ollut syynä päällikön leväperäisyys, vaan yrityksen tavattomat vaikeudet. Ei Traianuskaan onnistunut täysin. Aluksi hän, vv. 114—116, suoritti ripeästi ja voitokkaasti sen, missä Marcus Antonius epäonnistui, mutta sen teki hänelle mahdolliseksi vain erityisen suotuisat olosuhteet, kuten esim. valtaistuinriita parthialaisten kuningasperheen jäsenten välillä. Aleksanteri suuren jälkiä seuraten Traianus samosi päämäärästään tietoisena yli Eufratin Meediaan ja masensi Babylonin. Päättävästi ja jokseenkin kiireellisesti hän sitten loi itäisiksi raja varustuksiksi hetikohta kaksi, jopa kolme uutta maakuntaa eli provinssia: Armeenian, Mesopotamian ja Assyrian. Vanha juttu: kun pyrittiin suojaamaan yhtä provinssia, lykättiin toisia eteen. Pitkin Persian lahden rannikkoa kulki Traianus sitten etelään, kunnes Indian valtameri aukesi vastaan, ja rakennutti jo lautankin, jolla oli määrä päästä Indiaan. India, niin monen valloittajan, yksinpä korsikkalaisen Napoleoninkin unelma, tuli tästälähin myös espanjalaisen Traianuksen kaipauksen esineeksi.
Mutta vastavallatuissa maissa syntyi kohta pahoja kapinoita. Muuatta miltei tarunomaista arabialaista aavikkokaupunkia Atraa tai Hatraa Traianus piiritti turhaan, pystymättä sitä valloittamaan. Hänen uusi työnsä ei vielä ollut ollenkaan turvattu. Silloin sairastuu Traianus, joka tavallisesti kesti mitä ilmastovaihteluita tahansa. Hän tahtoo kiiruhtaa Italiaan; hänen sydämensä hätä on kuolla Roomassa. Mutta äkkiä, 7 p. elok. 117, hän sai halvauksen, joka hänen elämänsä päätti. Kuten kaikessa Traianus kuolemassakin oli nopea. Hän kuoli Vähässä Aasiassa, Kilikiassa. Plotina oli päämajassa, keisarinsa luona. Jättiläisvallan jommoista ei vielä koskaan siihen saakka ollut olemassa, Traianus jätti seuraajalleen. Mutta kuka oli oleva hänen seuraajansa? Traianus, tuo ajattelevaisista ajattelevaisin, ei ollut ajatellut seuraajaansa. Jokaisella ihmisellä on heikkoutensa. Traianuksen heikkoutena oli usko omien voimien ehtymättömyyteen. Hän ei ottanut huomioon kuolemataan. Vasta kuolinhetkellään hän otti ottopojakseen Hadrianuksen, teko, jota hän oli kauan harkinnut, mutta josta hän aina ennen oli peräytynyt. Plotina pakoitti hänet siihen. Adoptsioni on kokonaan keisarinnan ansiota. Traianus toivoi valtansa perijäksi toisenlaista miestä, täysiveristä soturia. Hadrianus, mies, jonka käsi oli pehmeä, ei ollut hänen mieleisensä.
Sellainen oli Traianuksen elämä. Tämä "herkulesmainen" mies liikkui maailmassa kaksikymmentä vuotta kuin kohtalo, kuin armollinen kohtalo, mutta itsellään ei hänellä, voisimme sanoa, ollut oikeastaan mitään kohtaloa. Hän ei koskaan itsekohtaisesti kokenut mitään järkyttävää, joka ihmisenä tekisi hänet meille läheiseksi. Niin on laita valo-olentojen: mitä vähemmän heidän ylitsensä varjoa lankeaa, mitä valoisampia he ovat, sitä vaikeampi on heistä otetta saada. Emme tunne Traianuksen nuoruusaikaakaan eikä meillä ole kerrassaan mitään huvittavaa hänestä kerrottavana.
Mutta hänen muistonsa, se on yhtä ikuinen kuin Rooma ja Traianuksen-patsas, ja lisänimi "paras", optimus, jonka senaatti hänelle antoi, jäi ainaiseksi kuulumaan hänelle. Hän oli todellakin itse hyvyys, ihmiskunnan hyväntekijä.[106] Kauan oli tapana, että senaatti tervehti jokaista uutta keisaria tuolla ärsyttävällä ja vaativalla huudahduksella: "Tule vielä Traianustakin paremmaksi." Optimus, se nimitys kuului yleensä vain ylijumalalle Iuppiterille. Traianusta suorastaan verrattiin Iuppiteriin, tai ainakin käsitettiin hänet korkeimman jumalan sijaiseksi. "Sinussa me elämme ja olemme", sanoo Plinius hänelle senaatin istunnossa.[107] Tällä keisaripalvonnalla oli täydellisesti uskonnollinen leima: keisari oli korkeimman jumalan ruumiillistuma, inkarnatsioni.
Niin roomalaiset. Toisin oli laita saksalaisten. Germaanien keskuudessa on tuon suuren hallitsijan nimi antanut aihetta mitä kummallisimpiin väärinkäsityksiin, sillä sokea tietämättömyys teki siitä Troianuksen. Lauteniin, Rheinin varrella, Traianus oli rakennuttanut Colonia Traiana nimisen linnoituksen. Tietämätön kansa nimitti sitä jo hyvin takaisina aikoina Colonia Troianaksi, "trojalaiseksi koloniaksi".[108] Mutta Xantenin tienoilla asusti mahtava frankkien heimo, ja niinpä on ymmärrettävissä, miksi frankit tästä lähin jyrkästi ja varmasti väittivät muuttaneensa Troiasta, olevansa troialaisia, troialainen siirtokunta Rheinin varrella. Myös kaupungin nimi Xanten johdettiin Xanthos virrasta, joka oli Troian tienoilla. Tämä usko levisi sitten yleisesti Rheinin keski- ja alajuoksun varrella asuvien kansojen keskuuteen,[109] ja samainen taru on luettavissa pohjoismaisessa Eddassa, vieläpä Niebelungen laulussa, jossa tuikealla Hagen-sankarilla on nimenä "Hagen tronjalainen" s.o. "Hagen trojalainen". Kuvitelkaapa: Hagen Pariksen serkku tai Kassandran veljenpoika! Historian oikut ovat usein ihmeellisiä. Meidän täytyy tässäkin tuntea ja tunnustaa satua luovan mielikuvituksen kaikkivalta. Rehevänä viheriöitsevä satu kietoutuu kuin muurivihreä ja liaani kaiken pelkästään historiallisen ympäri ja tukahduttaa sen. Traianus itse oli jo ammoin unohtunut, mutta Hektor ja Priamos, Troian tarinan sankarit, elävät ikuisesti, yksinpä näiden pohjoisten kansojenkin mielikuvituksessa he ovat heränneet elämään.