Hänen sukunsa oli espanjalaista, kuten Traianuksen. Mutta Roomassa hän näki päivänvalon, v. 121, eräässä puutarhatalossa Mons Caeliuksella. Hadrianuksen kuollessa hän on jo 17-vuotias, primaanin iässä, lähenee jo ylioppilasikää. Hadrianus piti huolta siitä, että hän mitä monipuolisimmalla tavalla sai opetusta kaikissa suinkin ajateltavissa aineissa. Sivistys valautui täydellisenä hänen ylitsensä; etevimmät oppineet, mitä Hadrianus sai käsiinsä (meillä on heistä kaikista luettelo), tulivat hänen opettajikseen. Kysymys on tietysti vain humanistisesta sivistyksestä, gymnasium-sivistyksestä. Realikoulusivistystä oli vanhalla ajalla olemassa vain orjia varten. Meillä on tallella oppilaan kirjeet ylenylhäiselle Fronto puhujalle. Minkälaista fanaattista opin-intoa ne ilmaisevätkään ja minkälaista haaveellista ihailua "herra opettajaa" kohtaan (dominus magister)! Fronto opastaa älykästä prinssiä ainekirjoituksen hengettömässä, ulkonaisessa puolessa, miten sanoja on valittava ja soviteltava. Mutta kunnianhimoinen poika intoutuu niin, ettei hän öitäkään nuku; hän syö puutteellisesti (leipä ja pivollinen viikunoita eivät toki ravitse ruumista); kirjoittaapa hän aineenkin, tyyliharjoitelman unta vastaan, joka petkuttaa meitä ja nielee vain aikaa. Fronton täytyy kehoittaa häntä ottamaan kerrankin lomaa, syömään kerrankin kunnolla (olihan jo vanha Numa kuningaskin sallinut itselleen hyvän pappisaterian), ja hän kirjoittaa vasta-aineen ylistääkseen unta, jonka Jumala on viisaudessaan asettanut meidän ihmisten hyödyksi. Muuten olivat filosofia ja oikeustiede tietysti oppiaineista tärkeimmät. Niin, tehostipa Hadrianus sitäkin, että poika perehtyi myös kaunotaiteisiin; Marcus Aureliuksen täytyi myös oppia maalaamaan. Jo kaksitoistavuotiaana juoksenteli poika filosofin manttelissa ja oli kiintynyt päähänpistoonsa maata kovalla maalla: ankara stoalainen. Ja lisäksi saada lukea, lukea rajattomasti! Sellaista oli kiihkoisa nuoruusaika. Ja vanhaa opettajaansa hän rakastaa tulisielullaan. Hidas Fronto sairastaa sormileiniä, jäsenkolotusta; pieni Marcus Aurelius suree sitä kuollakseen, kantaa opettajansa kirjeitä kuin taikakaluja aina mukanaan ja kirjoittaa: "Jospa minä edes saisin hoitaa ilkeätä jalkaasi, Sinä ihanin sielu, Sinä herrani ja mestarini; hoida toki itseäsi, Sinä sieluni. Minä hehkun rakkautta Sinuun." Sitten hän laskee kynän kädestään. "Tuskin voin vetää henkeä, niin väsynyt olen." Tai toisen kerran: "Voi hyvin, Sinä suloni, Sinä lempeni ja onneni", tai: "Sinä kaivatuimpani. Sinä hunajanmakea! Tahtoisin suudella Sinua viimeisen kauniin puheesi vuoksi." "Kunhan vain Sinun noidannuolesi käy paremmaksi, sitten minäkin voin paremmin", kirjoittaa sairas nuorukainen. "Olen tänään ottanut kylvyn. Äitini lähettää parhaimmat tervehdyksensä." Sellaisin hehkuvin värein voi vain etelämaalainen, voi vain italialainen puhua: ardore di amore! Platoninen rakkaus puhkeaa tässä voimakkaisiin ilmauksiin. Tuo nuori olento nimittää itseänsä opettajansa "erastiksi".[137]
Kun hän sitten hurmautuneena omaksuu stoalaiset opit, niin hänen vanha koulumestarinsa vaikeroi: "Sinä unohdat kokonaan, että pääasia elämässä on kirjoittaa hyvää latinaa!" Ennen kaikkea on muuan Iunius Eusticus niminen roomalainen, samalla stoalainen oppinut ja käytännön mies, muovannut Marcus Aureliuksen luonnetta. Tätä Eusticusta hän myöhemmin kunnioitti, niin — vielä keisarina ollessaan — että osoitti hänelle huomaavaisuuttaan suudelmalla, missä vain tapasikin, itse kaartinrykmentinkin rintamankin edessä.[138] Mutta kaikistakin opettajistaan hän piti kotipyhätössään kullattuja kuvapatsaita, s.o. hän kunnioitti heitä pyhimyksinä.
Kahdeksantoista vuotias oli Marcus Aurelius Antoninuksen tehdessä hänet pojakseen, ja siitä lähtein ottopoika eli tuskin päivääkään erossa keisarista. Erityisesti henkilökysymyksissä (ylennysasioissa) hän jo aikaisin oli tämän neuvonantaja. Häntä pidettiin siis — vaikkakin ehkä väärin — ihmistuntijana. Mutta aloitettuja taiteellisia opintoja jatkui vielä kauan, vielä sittenkin, kun hän, noin 23-vuotiaana, nai keisarin viehkeän tyttären Faustinan. Niin, Faustina ottaa nyt osaa hänen lukuihinsa, ja Fronto on nyt viran puolesta huvitettu nuoresta rouvasta ja ihastunut lapsiin, joita pian ilmestyy.
Ajatus, että hänestä kerran oli tuleva keisari, sai Marcus Aureliuksen mielen melkeinpä alakuloiseen vireeseen. Se on helppo selittää; hänhän oli nähnyt, miten hirmuisesti Hadrianus oli kärsinyt velvollisuuksiensa raatelemana; ja itse hän tunsi ruumiinrakenteensa heikkouden. Hänet sai tuskaiseksi tuo suunnaton taakka: kantaa kuin toinen Atlas maapalloa harteillaan.
Kun Antoninus Pius sitten todellakin kuolee ja tekee tilaa hänelle (v. 161), Marcus Aurelius on nelikymmenvuotias. Hän on kypsynyt, rauhoittunut, kirkastunut. Opiskelu oli vain valmistusta elämään. Jyrkästi hän nyt luopuu siitä. Ennen kaikkea: kirjat pois![139] Hän halveksii niitä nyt siveellisesti täysivoimaisena. Hän tempaa itsensä mukaansa. Mikä valtainen tarmo![140] "Ei mikään asema elämässä ole uskonnolliselle elämälleni (philosphia)[141] niin otollinen kuin nykyinen suuri tehtäväni", keisari sanoo tyytyväisenä. [141] Mutta samalla hän tunnustaa, että tämä keisarintoimi on vain hänen äitipuolensa, että stoalainen uskonto on hänen todellinen äitinsä. Hän voi palvella äitipuoltansa vain ehdolla, että hän saa rakastaa oikeata äitiänsä.[142]
Neljäkymmentä vuotta oli tähän saakka ollut rauhaa. Hän toivoi nyt epäilemättä hallitusaikaansa rauhalliseksi ja seurasi etupäässä Hadrianuksen esikuvaa, jonka työn varsinainen jatkaja hän on. Min on laita kaikkiin hyväntekeväisyyssäädöksiin nähden aina gladiaattorileikkien rajoittamiseen saakka; niin on laita, mitä Italian maakaupunkeihin tulee. Italiassa vallitsee aikaisemmin kommuunien itsehallinto; mutta kommuunit tekivät vararikon. Hadrianus oli asettanut ne keisarillisen valvonnan alaisiksi, niin että Italiaa hallittiin neljänä hallintopiirinä aivankuin provinssia. Antoninus luopui tästä järjestelmästä, Marcus Aurelius palautti sen. Samoin hän uudisti myös Hadrianuksen ankaran ohjesäännön sotajoukolle. Ja se oli todella tarpeen. Taivas käy pilveen kaikilla tahoilla. Mars kalistelee aseita. Rauhanhuilut vaikenevat. Marcus Aureliuksen oli tuhottava elämänsä suruihin ja sodan rasituksiin.
Kohta aluksi tapahtui Roomassa Tiberin tulva, josta koitui kaupungille hirvittävää rasitusta. Sitten alkoivat levottomat parthialaiset sodan Idässä. Marcus Aurelius lähetti ottoveljensä ja hallitsijakumppaninsa Lucius Veruksen parthialaisia vastaan, mutta onneksi ei yksin. Avidius Cassius oli roomalaisten päällikkönä (legaattina) ja neljässä vuodessa hän mainehikkaasti lopetti kamppauksen Idässä, v. 165. Veras taas oli muuan noita jumalaisia prinssejä, jotka rakastavat elää kuin pukki kaalimaassa; pahaluontoinen ei lainkaan, mutta lapsellisen huvinhaluinen. Miksi hän ei kylväisi rahoja ympärilleen! Ja mitä varten on olemassa hyviä viinejä ja jalo keittotaito ja kauniita naisia. Elämän ensimäinen sääntö: huvittelulta. Sodan aikana hän sangen viisaasti pysyttelihe Antiokeiassa, kaukana nuolen kantamasta, lumoavassa Daphnessa, syyrialaisen Idän huonomaineisimmassa ja ylellisimmässä huvittelupaikassa, jonne tarkoituksella ei koskaan lähetetty sotaväkeä, koska se siellä rappeutui aistillisuudessa.
Mieluimmin tämä Verus siksi olisi jäänyt kokonaan Itään. Marcus Aureliuksen täytyi pakoittaa hänet vihdoinkin sieltä palaamaan. Hän oli pahoin pettynyt Verukseen nähden, ja me huomaamme siitä, mikä täysiverinen optimisti hän oli. Marcus Aurelius oli antanut Verukselle, 31-vuotiaalle, 15-vuotiaan Lucilla tyttönsä puolisoksi ja muutenkin tehnyt kaikkensa nostaakseen häntä. Hän ei tahtonut saada mitään kunnianosoituksia, mitä ei Veruskin. Täytyipä myös Veruksen heti saada arvonimi "isänmaan isä", jonka senaatti oli kunnioituksesta antanut Marcus Aureliukselle. Tuo mitä jalomielisin veli vaati sitä, isänmaa sai nyt nähdä järjettömyyden, että sillä siten oli kaksi isää ja yksi isä liikaa. Mitä säästävämpi hänen veljensä oli, sitä enemmän Veruksella oli varaa tuhlata ja hän eli fantastisen ylellisesti kuten kalifi.
Mutta huolia kertyi yhä. Ensin nousivat sotaan marokkolaiset, s.o. maurit tekivät Marokosta käsin hyökkäyksiä Etelä-Espanjaan. Samalla sattui katovuosia valtakunnassa ja järkyttävä nälänhätä, joka synnytti pahanluontoisia sairauksia.[143] Oli aivan kuin Tituksen aikana, jolloin maanvaiva toisensa jälkeen koetteli ihmiskuntaa. Ja jo alkoivat liikahdella germaanit. He murtautuivat yli limeksen Tonavan pohjoispuolella, levisivät kuin tulva turvattomaan Rooman Pannoniaan, s.o. koko nykyiseen saksalaiseen Itävaltaan ja lisäksi Steiermarkiin ja Laibachin ja Ödenburgin seuduille Ofeniin saakka, tunkivat yli Itäalppien etelään, ja kerran vielä sai Rooma elää kuolemantuskassa. He olivat jo Pohjois-Italiassa Aquileian edustalla, viimeisen vallituksen, joka suojasi Roomaa, Triestin lahden rannalla, Venezian tasangon laidalla. Barbarit tulevat! Kimbrien ja teutonien aika koittaa taas ja Mariusta ei ole meitä suojaamassa. Valtakuntaa johtavat filosofi ja mässääjä. Oli vuosi 168.
Loputtoman lukuisiin heimoihin pirstautuneissa germaaneissa oli jo ennen herännyt halu yhtyä. "Jos tahdomme pitää germaanit alallaan, täytyy meidän ruokkia heidän keskinäistä eripuraisuuttaan; he ovat, kiitos jumalan, eripuraisuuden kansaa!" suunnilleen niin Tacitus oli kerran kirjoittanut ja menestyksellä Traianus oli neuvoa seurannut. Kheruskilainen Hermann ja Marbod, Hermannin vastustaja, olivat jo aikoinaan tehneet yrityksiä saksalaisten yhdistämiseksi. Nyt koki Marcus Aurelius, millaista oli molempien suurten kansojen, markomannien ja kvadien yhteistoiminta, jotka yhteisessä ryöstöhyökkäyksessä heittäytyivät Rooman valtakunnan kimppuun.