Rauhankeisaria Hadrianusta, joka kuoli v. 138, seurasi hänen molempien ottopoikaperillistensä Antoninus Piuksen ja Marcus Aureliuksen[133] hallitessa vielä neljäkymmentä oikeamielisyyden vuotta ja vielä noin kaksikymmentä rauhan vuotta. Huomiomme esineenä tulee nyt olemaan Marcus Aurelius, nimi jaloin ja kaunein, mitä muinainen Rooma voi mainita. On aivan kuin olisi kaikki, mikä oli hyvää antiikissa, kokoontunut tähän sydämeen: puhdas ihmisyys, jossa oli miehistä voimaa, kärsivällisyyttä, kestävyyttä, pystyvyyttä ja mitä vilpittömintä hyvyyttä. Ihmiskunnan isä. Marcus Aurelius oli maailman keisari, mutta hän oli myös hurskauden oppimestari, yksinäisten lohduttaja, ja vielä toisella vuosituhannella hänen kuolemansa jälkeen ovat monet sydämet löytäneet hänestä tuen ja mielenylentäjän, sydämet, jotka ristiriitaisessa erehdyksien elämässä etsivät voimaa ja rauhaa.
Ne roomalaistavat, jotka olen piirtänyt, esittävät suurimmaksi osaksi väkivaltaisia voimaihmisiä, sellaisia kuin Sulla ja Antonius, tai ihmishirviöitä, sellaisia kuin Nero ja Domitianus. Väen kauhukseni, että lukijoilleni olen näyttänyt enemmän katkaistuja kuin muotokuvattuja päitä. Mutta nyt, Marcus Aureliusta ajatellessani, tuntuu kuin päättyisi teokseni hurskaaseen mietiskelyyn ja hartauteen.
Marcus Aurelius sopii todellakin sarjan päättäjäksi, koska kohta hänen kuoltuaan Rooman suuruus murtuu ja maakuntaelämä peittää kaikki tulvaansa. Marcus Aurelius on vielä tasakorkealla Hadrianuksen kanssa; aivan hänen takanaan ammottaa perikato ja vallanperimysselkkaukset alkavat, ja niiden lisäksi taloudellinen rappio ja germaanipelko. Tämä puhdassieluinen ihminen oli sotija; vielä kerran hän on pelastanut Rooman germaaneilta. Vielä tänään kuuluttaa sitä kaikelle maailmalle Antoniuksen-patsas seitsemän kukkulan kaupungissa, Piazza Colonnalla, lähellä Monte Citoriota, missä nykyään parlamentti kokoontuu ja päättää nykyisen Italian kohtaloista. Mutta ennenkaikkea: ylhäällä Capitoliumilla seisoo Marcus Aureliuksen pronssinen ratsaskuva. Kuka sitä ei tunne! Michel Angelo sen on sinne asettanut; ja kuka katsoo näihin kasvoihin, hän tuntee: tuo mies ei ole kaunis, mutta niin setämäisen hyvä, niin sydämiä voittavan ruma: kun tämä maanisä valvoo, silloin, oi kansa, voit sinä rauhallisesti nukkua. Hän on ratsain, mutta kaupungissa keisari ei koskaan ratsastanut. Ratsu todistaa siis, että on sota ja keisari sotaretkellä.[134] Hänellä on filosofin parta, täysiparta, joka on paljoa pitempi kuin Hadrianuksen. Se on ajanmerkki: kuten parta, samoin filosofiakin on niistä ajoin kasvanut.
Mutta adoptsionin perustalla Hadrianusta ensin seurasi Antoninus Pius, joka puolestaan otti Marcus Aureliuksen pojakseen. Myös Antoninus Pius oli ahkera ja toimellinen ruhtinas. Hänen tehtävänään oli vain pitää hallituskoneisto käynnissä; Hadrianus sen oli oivallisesti sommitellut ja sovitellut. Tuo ystävällinen, kunnollinen, mutta jossain määrin poroporvarillinen mies oli kotoisin Provencen Timesistä. Kaikki ylhäiset ihmiset, jotka maakunnista tulivat Roomaan ja siellä kohosivat senaattorinarvoon, pakoitti laki hankkimaan itselleen siellä maaomaisuuden. Siten Antoninus siellä omisti Loriumin kartanon ja oleskeli siellä mielellään. Hän oli säästäväinen eikä matkustellut. Rahaa ne aina nielevät, keisarin matkat. Mutta senaatin herrojen kanssa, joita Hadrianuksen omituisesti riehahteleva luonne ei voinut sietää, hän aina eli hyvässä sovussa, ja kohteliaisuuksia lausuttiin mielellään puolin ja toisin. Yksinkertaisena kuin muinaisroomalainen, kuin Fabricius ja Cincinnatus ja Numa kuningas (silloin oli taas muodissa elää muinaisroomalaisiksi) hän mieluimmin asusteli konnullaan ja ruokki kanoja. Hovinpitoa sekin! Mutta siellä hän on myös Marcus Aurelius poikasen totuttanut maaelämään ja isällisyydellään voittanut niin hänen rakkautensa, että Marcus Aurelius myöhemmin ei mielestään kyllin osaa kiitellä Antoninuksen oikeamielisyyttä ja tervettä järkevyyttä. Vanhan Fabriciuksen ja Numa kuninkaan hengessä sekin tapahtui, että hän antoi pojan oppia ulkoa vanhat saliaariset laulut, hurskaita liturgiatekstejä, jotka olivat niin vanhentuneita, ettei kukaan kuolevainen Roomassa, sanain merkityksiä ymmärtänyt.
Hadrianus oli pakoittanut Antoninuksen tekemään ottopojakseen, paitsi nuorta Marcus Aureliusta, myös erään toisen suosimansa nuorukaisen, Lucius Veruksen. Mutta älykäs Antoninus huomasi kuitenkin, että vain Marcus Aurelius todella vastasi häneen kiinnitettyjä toiveita, Lucius Verus ei, ja kun hän v. 161 rauhallisesti erosi elämästä (75-vuotiaana, harvinaisen vanhana keisariksi), niin hän määräsi vain Marcus Aureliuksen seuraajakseen.
Molemmat, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius, olivat asuneet yhdessä samassa palatsissa, Tiberiuksen talossa Palatinuksella. Hallitus siirtyi siis, Marcus Aureliuksen tullessa keisariksi, vain huoneesta toiseen. Sen symbolina oli Fortuna jumalatarta esittävä veistokuva; tämä kultanukke kannettiin Marcus Aureliuksen huoneeseen; oli kultainen kohtalo olla Roomassa keisarina.
Mutta tuskin se oli tapahtunut, kun Marcus Aurelius jo kutsutti luokseen Lucius Veruksen ja hänet aivan omintakeisella päätöksellä teki tasa-arvoiseksi hallitsijatoverikseen. Siten hän kohta alkoi: vallan jaolla. Luottamuksellinen teko. Se oli ilmeisesti ollut jo Hadrianuksen ajatus. Valtakunta oli todella liian suuri yhden ainoan miehen hallita. Ajateltakoon: yksi ainoa mies hallitsemassa palatsistaan käsin maanosaa, suurta kuin Eurooppa. Ken sen tahtoi tehdä hyvin, hänen oli pakko tuupertua taakan alle. Kaksi todistettavasti niin peräti tervettä miestä kuin Traianus ja Hadrianus olivat sen taakan alle murtuneet, heidän ruumiinsa olivat runnahtaneet. Kivulloinen nuori Marcus Aurelius tarvitsi apua. Veruksen oli vapautettava hänet sotilaallisista toimista. Mutta tämä suunnitelma epäonnistui, ja Marcus Aureliuskin, jäätyään yksin vaikeaan toimeensa, murtui valitettavan varhain liikarasitukseen.
Marcus Aurelius, filosofi, niin nimitti häntä jo vanha aika, joka mielellään käytti lisänimityksiä (niinpä hänen edeltäjänsä sai Pius nimen Hadrianusta kohtaan osoittamansa pieteetin perustalla). Mutta tiedettävä on, mitä siihen aikaan filosofialla ymmärrettiin. Vielä tänäänkin kaikki puhuvat filosofi Marcus Aureliuksesta ja luullaan häntä vain liiankin helposti yhdeksi sellaisia ihmisiä, jotka viettävät kaiken ikänsä filosofisissa mietiskelyissä, vaikka siitä ei olisikaan muuta tulosta kuin helskyviä abstraktisia sanoja. Mutta se keisari, josta nyt puhun, oli täydellisesti toisenluontoinen; hän oli valtiollisen elämän ja tarmokkaan teon mies (aivan kuin Senecakin), ja koskaan hän ei ole tohtinut luovuttaa osaakaan kallisarvoisesta ajastaan sellaisiin syvämielisiin ylellisyysiloihin, joita erakko tai englantilainen maaruhtinas voi itselleen kustantaa, sitä ainoaa seikkaa lukuunottamatta, että hän vanhoilla päivillään kirjoitti muistiin kokoelman yksinpuheluita, jotka käsittävät noin kymmenen pientä folioarkkia ja joita myöhemmin tulen käsittelemään.
Oudoksuttavaa on, niin sanotaan tavallisesti, että sellainen filosofi puolusti paikkansa myös käytännön miehenä. Pikemminkin on päinvastoin sanottava: on ihailtavaa, että sellainen käytännöllisten sotilas- ja siviilitehtävien toimitarmoinen hoitaja jaksoi pitää elossa myös n.s. filosofisia harrastuksia. Mutta tämä filosofia ei suinkaan ollut oppirakennus;[135] filosofia on siihen aikaan ollut uskonnollisuuden kreikkalainen vastinsana. Kreikan kielessä ei ole mitään muuta sanaa sitä ilmaisemaan. Stoalaiselle on "sophia" hurskaana olemista, "philosophia" pyrkimystä hurskauteen. Uskontoa ja yhä uskontoa! Oikea uskonnollisuus ei riistä toiminnan ihmiseltä lainkaan aikaa, se ei edellytä mitään tutkisteluja, vaan se on olemassa aina toimiessamme; se on jumalvoima meissä, joka johtaa meitä joka hetki. Toisin sanoen: lujia periaatteita, joiden perustuksena oli stoalainen hurskas mieli, elätti Marcus Aurelius sisimmässään ja hän sanoo itsestään,[136] että hänellä aina oli ne varalla, kuten lääkäri aina kuljettaa mukanaan välineensä, suoneniskurautansa ja katetrinsa.
Ei saa kuvitella Marcus Aureliusta kylmäveriseksi flegmaatikoksi tai haaveilijaksi. Hän oli tulipää tai oikeammin tulisydän, jonka tunne oli herkkä, kuuma ja toiminnanvietti mitä äkillisin; sellaiseksi hänet havaitsemme poika- ja nuorukaisiässä. Sillä me tunnemme hänet nuoruuskirjeistään.