Muualla, kuten esim. Peloponnesossa, ei Antinousta, kuten jo sanottu, palveltu Osiriksena, vaan Bakkhoksena tai Jakkhoksena. Mutta on muistettava, että keisari on luonut tämän uuden jumalanpalveluksen etupäässä kreikkalaista Itää, ei Roomaa tai Espanjaa varten. Samaa Itää, jolle Hadrianus itsekin oli jumala. Keisari ei itse tahtonut olla jumalaisempi tätä hoidokkiaan, jossa hänen todella on täytynyt havaita jotain ideaalista tai jumalaista.[129] Sillä Hadrianus oli idealisti Platonin oppilas[130] ja on ilmeisesti harjoittanut Platonin "Erosta" kasvattavassa seurustelussaan Antinouksen kanssa. Jos tekee tämän oletuksen ja edellyttää tämän vakavan mielialan olleen pohjalla, silloin saavat nämä erikoiset tapahtumat kokonaisuudessaan tai ainakin suureksi osaksi selityksensä. Mutta vain Itä pystyi sellaista ymmärtämään. Länsi ei.
Sen jälkeen Hadrianuksen elämä on synkistynyt tai ainakin on raskasmielisyyden varjostamaa. V. 132 hän vietti vielä yhden keskeisen hellenismin juhlan Atheenassa. Sitten hän v. 134 toistamiseen palasi Roomaan. Vasta Antinouksen kuoltua hän huomasi vanhentuvansa (hän oli nyt 59 v. vanha) ja alkoi vakavasti etsiä keisariuden perijää.
Tivolin eli Tiburin tienoille hän oli vuosia aikaisemmin alkanut rakennuttaa ylistettyä, käsittämättömän laajaa maakartanoansa, oikullisen komeilunhalun ja ruhtinaallisen romantiikan ihmeteosta, tuota Hadrianuksen huvilaa, jonka ala käsitti 70 hehtaaria ja jonka rauniomeressä matkailija voi tuntikaupalla harhailla unelmiinsa uponneena, orvokkien kukkiessa hajallaan maassa makaavien marmorijätteiden lomassa, sisiliskon äänettömästi livahtaessa maahan suistuneen pienoituksen yli, joka mielestämme on sen näköinen, kuin olisi sillä tiedossaan salaisuus, ja puoleksi murtuneitten muurien ja mykkien kypressijoukkojen heittäessä syvää, alakuloista varjoa kirkkaaseen, riemuitsevaan auringonpaisteeseen. Täällä alkoi tuon muuten niin uhrautuvaisen velvollisuusihmisen itsekkäisyys. Tänne hän on pystyttänyt ylellisen vanhuudenkodin, fantastisesti suunniteltuine, egyptiläis- ja kreikkalaismallisine rakennuksineen, obeliskeineen, tauluhalleineen, temppeleineen, teattereineen, joihin kaikkiin oli kylvämällä kylvetty kuvapatsaita ja mosaiikkia. Se oli aivankuin koko antiikin taiteen "ydin", keisarin matkamuistojen kiveenhakattu panoptikon, jossa tuo ylhäinen erakko hovin tuhansien liehakoitsijain joukossa liikkui. Tärkein näistä rakennuksista oli ensinnäkin Platonin Akademian mukaelma, sitten esitys Elysionista, itsestänsä kuoleman valtakunnasta: Platonin Akademiassa hänen omalla olemuksellaan oli juuret, Elysioniin kantoi hänen toivonsa. Kuoleman valtakuntaan hän varmaankin oli asettanut Antinouksensa kuvan kuin kutsumaan häntä kuolemantakaiseen elämään.
Mutta samoihin aikoihin keisari jo valmisteli hautarakennustaan Tiberin toiselle rannalle, Mars kentän vastapäätä. Tämän hautarakennuksen nimi on nykyään San Angelo (Enkelilinna). San Angelon silta, jonka Hadrianus myös on rakennuttanut, vie vielä tänäänkin yli virran haudalle. Se on marmoripukuinen linnoitus, josta myöhempinä aikoina kuudennella, kuudennellatoista vuosisadalla gootit ja espanjalaiset ovat otelleet ja joka yhä tänäänkin, puoleksi raunioituneena, seisoo Rooman talojen keskessä kuin mammutti muurahaisjoukossa. Tämä jättiläishauta oli tarkoitettu kätkemään Hadrianuksen pienoisen tuhkauurnan, samoinkuin hänen seuraajiensakin, joiden lukumäärän Hadrianus kai ajatteli loppumattomaksi. Se on vaikuttavin ja valtavin saavutus Rooman keisariuden ihantamisessa. Sillä ei ainoastaan maallinen hallitsija, vaan jumalan etsijä ja ylimäinen pappi, muuan vanhan ajan etevimpiä paaveja löysi sieltä leposijansa. Rakennussuunnitelman aate on peräisin Egyptin eriskummaisista kuninkaanhaudoista, pyramideista. Mutta Hadrianus valitsi pyramidin sijasta täyden pyörömuodon, pohjapiirroksen ympyrämuodon, joka Pantheonillekin on erikoinen; sillä ympyrä oli filosofeille ikuisuuden symboli, koska se on rajaton. Vasta Hadrianuksen kuoltua mausoleum saatiin täysin valmiiksi.
Viimeisinä vuosinaan Hadrianus sai kärsiä kovia tuskia, ja hän huomasi pian loppunsa lähenevän. Mutta aluksi eivät tuskatkaan kartoittaneet hänen huumoriaan ja hän sepitti säkeitä semmoisia kuin seuraavat, jotka hän on kohdistanut omalle lemmekkäälle sielulleen:
Mun sieluin, lemmekäs sielunen,[131]
On matkahalusi ikuinen:
Nyt jätät maisen majasi
Ja määrä viime matkasi
Tuo ompi maa,
Miss kaikk' on kalpeeta, kaameaa,
Tuo ompi yö
Miss kanssais kenkään ei leikiks lyö.
Mutta sitten ärtyivät tuskat mitä hirvittävimmäksi piinaksi, helvetilliseksi kärsimykseksi. Turhaan hän rukoili ympäristöään hänet surmaamaan. Ja tällaisena tuskaisena potilaana hänen on vielä täytynyt huoltaa seuraajansa. Mutta ensin hän sai nähdä, että hänen oma lankonsa, vanha, jo 90-vuotinen Servianus ja tämän pojanpoika, Hadrianuksen kaukainen sukulainen Pedanius Fuscus, käyttivät hyväkseen hänen avutonta tilaansa ja esiintyivät julkisesti vallanperimys-vaatimuksin. Se oli kapinaa, ja Hadrianus surmautti molemmat. Olosuhteiden pakko johti hänet tähän elämänsä ainoaan julmuuteen. Mutta kun oli ratkaistava niin tärkeä kysymys vallanperimyksestä, hän tahtoi täysin säilyttää itsenäisyytensä ja veriheimous ei hänen mielestään antanut mitään oikeutta keisariuden perimiseen. Pikemminkin se oli este.
Hadrianus otti ottopojakseen 50-vuotisen, oivan Antoninus Piuksen, tosin sillä viisaalla ehdolla, että tämän puolestaan oli määrättävä pojakseen ja seuraajakseen nuori Marcus Aurelius. Siten oli sekin vielä Hadrianuksen työtä, että ihminen puhdasta kultaa, mikä Marcus Aurelius oli, on tullut Rooman keisariksi. Kuolemansairaana Hadrianus viimeisenä syntymäpäivänään esiintyi senaatissa, jonka suostumuksen hankkimista hän piti velvollisuutenaan, ja senaatti hyväksyi adoptsionit. Sitten Hadrianus, vaeltajasielu, vielä kerran merta nähdäkseen läksi Baiaehen, missä hän kuoli v. 138, 21-vuotisen hallituksen jälkeen.
Mutta hänen hengetön nimensä lensi kuin raskasmielinen varjo suurena ja outona ja kummeksittuna ja käsittämättömänä kuin sadun arvoitus yli vuosisatojen, pakanoilta kristityille. Tuo itsensä uhraaja, ehdottomista hallitsijoista ehdottomin, oli ylpeänä ja yksinäisenä seisonut yläpuolella maailman, joka luuli häntä ymmärtävänsä, palvoessaan häntä, ja hänestä pääsevänsä, pyyhkivänsä hänet olemattomiin, pilkatessaan hänen monipuolisuuttaan ja heikkouksiaan. jopa heittäessään lokaa hänen ylleen.[132] Hadrianuksen epäitsekkyys on ollut yhtä suuri kuin hänen itsetuntonsa; hänen ylennyksensä oli yhtä suuri kuin hänen rakkautensa. Maailma oli pieni hänelle, vain jumala hänessä oli suuri. Hadrianus-probleemin ratkaisuksi esitetään tässä arka näyte. Vain se, ken Hadrianuksen ymmärtää, voi kehua olevansa vanhan ajan tuntija.