Oikullinen ja arvaamaton kuin sää, milloin ankara ja vaatelias, milloin hyvä ja lemmekäs sanotaan Hadrianuksen olleen kaikkien näiden tieteen ja taiteen edustajain seurassa. Minkälainen hänen sävynsä oli, osoittakoon seuraava vähäinen runonäyte. Runoilija Florus, eräs sen ajan runoilijoita, oli Roomasta käsin lähettänyt Hadrianukselle, joka oleili Englannissa, seuraavat hupaisat säkeet:
En olevain Caesar sois,
Kun silloin mun viedä tie
luo gallien, brittien vois,
miss' pakkanen korvat vie
ja vihollisilla kurja
on mietitty salamurha.
Ah, en, en sois,
en Caesar ma olla vois.
Hadrianus vastasi hyväntuulisesti:[120]
En Florus olla vois,
kun olevain katuluuta
ja kapakankundi en sois,
kun Roomassa mulle ei muuta
ois tiedossa työtä kuin kurja
tuo sääskiparkojen murha.
Ah, en, en sois,
en Florus mä olla vois.
Vihdoin, v. 127, Hadrianus palasi, Etnalle noustuaan, takaisin Roomaan.[121] Mutta Roomassa, siellä ei ollut mitään tehtävää. Jo v. 128 hän alkoi uuden kiertomatkan, ja tällä kertaa aivan kuin pikajunassa. Hänen nopeutensa oli todella hämmästyttävä. Ensin Algeriaan ja Marokkoon. Viisi vuotta oli Afrikassa vallinnut hirvittävä kuivuus. Niin pian kuin Hadrianus ilmestyy sinne, alkaa virkistävä sade, ja kansa palvoi ja ylisti häntä tästä ihmeestä. Myös Afrikassa hän perusteli kaupunkeja, tarkasti sotalaitosta ja rajalinnakkeita, kohta taas kaukaiseen Itään matkatakseen: Atheenaan, sitten Syyriaan, Damaskokseen ja Samosataan. Gazan kaupunkia hän suosi niin, että se tästä ajasta alkoi uuden aikakauden, uuden ajanlaskun. Mutta nyt hän sai kokea kaksi elämystä, jotka järkyttivät häntä ja sattuivat hänen sydämeensä. Ensinnäkin Jerusalem. Hadrianus oli ryhtynyt jälleen rakennuttamaan Tituksen hävittämää Jerusalemia kuten roomalaista kaupunkia ja teettämään temppelivuorelle, jolla hävitetty Jehovan temppeli sijaitsi, Iuppiterin temppeliä. Siinä aihe uuteen juutalaiskapinaan, joka sai koko Idän kauhuihin. Jo Traianuksen aikoina juutalaiset olivat useilla eri tahoilla yrittäneet kapinaa. Hyökkääjiä olivat silloin he, ja hirvittävän verenhimoisia. Heidän väkilukunsa on varmaan ollut valtavan suuri. Nykyään elää noin 11 miljoonaa juutalaista hajaantuneina ympäri maapallon. Siihen aikaan sama kansa eli muutaman miljoonan vahvuisena ahtaalle alalle pakkautuneena Välimeren itäisen syvänteen rannoilla. Siitä selittyy, että heillä oli tilaisuus iskeä hengiltä satoja tuhansia: kreikkalaisia, eikä vain surmata, vaan sahata ja repiä kappaleiksi, kuten silloin on tapahtunut Kyproksessa ja Kyrenaikassa. Nyt vv. 130—135 Hadrianus näki olevansa pakoitettu käymään tuhoamistaistelua, jonka on täytynyt syvästi surettaa hänen tunteellista mieltään. Itse hän kyllä pysyttelihe niin kaukana tapahtumista kuin mahdollista. Hänen sotapäällikkönsä oli Iulius Severus, joka hyökkäsi Palestiinaan, Bar Kokhba oli juutalaisten sankarillisen uuden puoltajan ja Messiaan nimi. Kaikki maan asutetut paikat tuhottiin nyt. Juudan kansa ei ole enää koskaan tämän jälkeen sodan töissä esiintynyt.
Ulkonaisesti mitätön tapahtuma sattui sitten. Se koskee Antinousta. Hadrianus matkusti silloin keisarinna Sabina seurassaan vanhimmassa jumalainmaassa, Egyptissä. Se oli matka hänen makuunsa. Siellä hän tutki pylooneja, temppeleitä ja pyramideja, kirjoitti marraskuun 21 p:nä v. 130 omakätisesti muistosanat Memnonpatsaaseen,[122] sillä Memnonia pidettiin aamuruskon poikana, jota Hadrianus palveli. Silloin hukkui eräällä Niili-matkalla lähellä Kairoa hänen seuralaisensa Antinous, nuori Bithynian kreikkalainen, jota Hadrianus rakasti, jopa haaveellisesti kunnioitti. Meillä on vähän tietoja tästä Antinouksesta; jo v. 124 Hadrianus oli hänen ja Sabinan seurassa Atheenassa.[123] Mielenkiintoisempi on jalopeurajahti, jolla tämä nuori mies haavoittui. Tätä Hadrianuksen jalopeurajahtia ei ole esitetty vain eräässä Constantinuksen-kaaren kohokuvassa, sitä ovat myös runoilijat ylistäneet. Eräällä egyptiläisellä papyruskaistaleella, joka on tehnyt pullontulpan virkaa, on sitä säilynyt 40 säettä. Siitä luemme, että Hadrianus, suuri metsästäjä, löytää aavikon leijonan jäljet ja haavoittaa sitä, mutta hän tahtoo antaa Antinoukselle "metsästyksen kunnian": Antinouksen on surmattava se. Molemmat ovat ratsain. Peto syöksyy odottamatta Antinouksen hevosen kimppuun, joten ratsastaja joutuu vaaraan, mutta Hadrianus iskee pelastavan surmaniskun. Antinouksen verestä — niin lauletaan samaisissa säkeissä — versoi lotoskukka, joka sittemmin sai nimen Antinouksen kukka.[124]
Jos tätä papyrus-kaistaletta ei olisi äskettäin löydetty, emme me tietäisi Antinouksesta suorastaan mitään. Mutta hänen nimensä on siitä huolimatta kaikille jo ammoin tuttu hyvinkin; onpa hänestä meidän aikanamme tullut jonkinlainen romaaniolento ja utelias mielenkiinto on häneen kohdistunut. Sillä se ihme on tapahtunut, että tämä oudon totinen nuorukainen elää yhä monissa ihmeenihanissa marmorikuvissa ja kohtaa meitä kaikissa maailman antiikinmuseoissa. Keisari Hadrianus itki hänen kuolemaansa, sanotaan; hellästi, kuten itkee äiti lastansa (muliebriter) ja "teki hänestä jumalan". Tuon aaterikkaan, filosofisen herran on täytynyt havaita tässä nuorukaisessa tavattoman suurta lahjakkuutta tai hänen olemuksessaan harvinaista selkeyttä ja syvyyttä — se otaksuma on tehtävissä, muuten on koko kertomus käsittämätön — ja hän oli kiinnittänyt toiveita Antinoukseen, kuka tietää, kuinka kauas meneviä.
Legendan mukaan Antinous olikin Niiliä kulkiessa käynyt uhrikuolemaan keisarin puolesta, hänet pelastaakseen. Enimmäkseen häntä veistoksissa esitetään Dionysos jumalana ja aina ilme kuvastavana varjostettua raskasmielisyyttä. Tätä ilmettä on pidetty haaveilevana. Se on kuitenkin täydellisesti harhakäsitys. Tämä nuori mies ei haaveile, hän suree vain. Suru siitä, että jo nuoruuden täytyy kuolla, on yksinkertaisesti saanut ilmaisun tässä nuorukaiskuvassa itsessänsä. Täytyy, jos mieli ymmärtää jumalaksi tullutta Antinousta, mennä syvemmälle, ja lähinnä tekee mieli tehdä vertailuja kreikkalaisten Adonis-juhlaan. Siinä vaikeroitiin Adoniksen ennenaikaista kuolemaa. "Osiris, Attis, Adonis ovat ihmisiä olleet, kuolleet ja jumalina ylösnousseet; kun yhdymme heihin, kun päästämme heidät itseemme tai vedämme heidät luoksemme, pääsemme varmuuteen omasta kuolemattomuudestamme".[125] Antinouksen palveluksessa Hadrianus on, arvelisin, jäljitellyt Adoniksen palvelusta ja uudistanut sen, ja, kuten jälkimäiseen, niin hän on myös edelliseen kiinnittänyt ylösnousemisen toivon. Siksi Antinous, kuten keväänjumala, kantaa kädessään kukkia, siksi hänet ja Egyptin Osiris, tuo myöskin kuolleista noussut, siksi vihdoin myös hänet ja Bakkhos eli Jakkhos rinnastetaan; sillä tämä Bakkhos edusti eleusilaisissa mysterioissa manalan ja kuolleista nousemisen jumaluutta.[126]
Kuten näkyy, on koko asiaketju uskonnonhistoriallisesti mitä erikoisin ja mielenkiintoisin; sillä tätä nuorta jumalaa, paavikeisari Hadrianuksen uudismuodostusta, on todellakin palveltu ainakin täysi vuosisata eteenpäin eikä suinkaan vain Egyptissä.[127] Keisari on perustanut Antinous-uskonnon kristinuskolle kilpailijaksi.
Edellä olleen olen, minkä tahtoisin mainituksi, kirjoittanut tammikuussa 1912; mitä ihmeellisimmän vahvistuksen se on saanut aivan äskettäin suoritetusta Antinoe-kaupungin esiinkaivamisesta, jonka kaupungin Hadrianus perusti Egyptiin nuoren jumalan kunniaksi. Hämmästyttävällä tavalla on siellä paljastunut täydellinen egyptiläinen Pompeii, ja Antinouksen palvelusmenot voimme silmin nähdä; ne oli siellä Osiriksen palveluksesta muodostettu. Kokonaisia pappi-, myös papitarkuntia on sieltä hyvin säilyneinä muumioina löydetty, samoin myös rukousten tekstit, ja me saamme tietää, että itse asiassa on kysymys mysteriosta, Antinouksen "kärsimyksestä", ja että juhlatanssein tai myös marionettein avulla vuosittain on esitetty hänen kuolemanansa ja ylösnousemustaan.[128]