Kauneinta Hadrianukselle ja hänen sielulleen oli hänen oleskelunsa Atheenassa (v:na 125 ja siitä edelleen). Aivan kuin kristillisyys on uskontona nykyaikaisella ihmisellä, aivan samoin oli filosofian ja taiteen avulla tapahtuva kreikkalaisen hengenkultuurin hoito Hadrianuksella uskontona. Tämän uskonnon yhtenäisyys ja leviäminen oli kallis hänen sydämelleen ja Atheena oli sen keskus, pyhä kaupunki. Atheenaan Hadrianus on perustanut suorastaan uuden kaupunginosan, Hadrianuksen kaupungin, on ennen kaikkea saattanut ja rakentanut valmiiksi loistokkaalla tavalla seitsemän sadan vuoden aikana keskeneräisenä olleen Zeukseen temppelin Akropoliksen juurella ja tällöin, perustaessaan korkeimman Zeuksen palveluksen Atheenaan luonut tai pyrkinyt luomaan itäiselle maailmalle panhellenismiä. Samalla Hadrianus myös salli, että tähän Zeuksen palvelukseen kreikkalaiset yhdistivät myös hänen oman persoonansa palvonnan. Niin, onpa hän mielellään nähnyt julkisesti näin tapahtuvan.
Hadrianus jumala! Onko se suuruudenhulluutta, keisarihulluutta, vai onko meidän yksinkertaisesti puhuttava vain mauttomasta turhamaisuudesta. Ken tehnee niin, hän unohtaa, että Traianuskin kävi Roomassa Iuppiterista, ja suvaitkoon myös muistaa seuraavaa.
Hadrianus on sallinut tai suosinut tätä jumalallista kunnioitusta vain kreikkalaisten ja itämaalaisten keskuudessa, italialaisia ja koko läntistä maailmaa hän on siitä säästänyt. Hänelle itselleen ja hänen persoonalleen sellainen palvonta oli läpeensä vierasta ja hänellä on varmaankin sen varalle ollut vain sokraattinen hymyily. Mutta itämaalainen oli kertakaikkiaan aikojen alusta tottunut hallitsijalleen, mikäli tämä hallitsija oli, osoittamaan jumalallista kunnioitusta s.o. yhdistämään hänet jumaluuteen. Tähän on Hadrianus empimättä mukautunut kuten jo keisari Augustus aikoinansa. Nämä ihmiset tunsivat tarvetta palvoa korkeimman jumalan Zeuksen ohella myös "vapahtajaa"; Hadrianus ei sitä evännyt nyt heiltä, ei, hän soi sen heille ilolla.
Lisäksi muistettakoon, että hän itse, kuten jo mainittiin, kaikkialla esiintyi yksinkertaisesti ja vaatimattomasti eikä milloinkaan pöyhistäytynyt kuin mikäkin paavi Dalailamaksi ja joksikin korkeammaksi olennoksi. Päinvastoin: hän tunsi sisimmässään, miten murtuvaista kaikki maallinen on, ja kaipasi sydämestään vilpittömästi jumalaa, ikuisuutta ja itseänsä korkeampia voimia. Siksi hän otatti itsensä jäseneksi eleusilaisten mysterioitten eli vihkimysmenojen salaseuraan, jotka mysteriot takasivat jokaiselle, joka puhtaana elää, tulevaisen elämän autuuden, elysionin. Sen Hadrianus teki samoinkuin jokainen kunnon porvari Atheenassa.
Toisella vuosisadalla liikkui ylipäänsä maailmassa uuden, suuren uskonnon harrasta etsintää ja kaipausta, uskonnon, joka yhdistäisi kaikki sydämet ja kaiken inhimillisen kiinnittäisi taivaan yhteyteen, ja Hadrianus, tavattomasta etevyydestään huolimatta, oli hänkin vain aikansa lapsi. Kristinusko ei vielä vaikuttanut häneen, mutta Persiasta, auringonpalveluksen maasta oli opittu ikuisesti nousevan auringon (Sol invictus) palvelus, jolla on paljoa enemmän kosketuskohtia Kristuksen palveluksen kanssa, kuin mitä tahdotaan uskoa, ja josta meille "sunnuntain" vietossa on jäänyt pysyvä muisto; sillä meidän sunnuntaimme on auringon juhlapäivä. Myös on joulupäivämme, joulukuun 25 päivä, auringonjumalan ammoin vietetty syntymäpäivä. Epäilemättä Hadrianus hyvin tunsi tämän uskonnon, sillä siten vain selittyy, että hän leimautti auringon kuvan rahoihinsa. Kahdesti on tämä maailmankävijä suorittanut suurenmoisen vuorelle nousun: Sisiliassa Etnavuorelle ja Arabian rajoilla mons Casius nimiselle pyhälle vuorelle. Mutta molemmilla kerroilla hän teki niin vain saadakseen ylhäällä huipuilla viettää pyhän varhaishetken, auringonnousun. Hänen rahoissaankin kuvataan juuri auringonnousua.[114] Häntä eivät lainkaan houkutelleet vuorten nousuun luonnontieteelliset probleemit (vulkanismi, ilmanpaineen mittaaminen); hänen harrastuksensa oli puhtaasti uskonnollista. Kuten Constantinus suuri, tuo luuloteltu kristitty, antoi palvella itseänsä Helioksena — Helios on juuri aurinko — samoin Hadrianuksen nimenä itämaalaisten kesken oli Hadrianos Helios[115] ja sattuma oli säätänyt, että hänen oma perhenimensä oli Aelius[116] Hadrianus. Tässä nimessä Aelius oltiin tuntevinaan nimi Helios, niin että kirjoitustapa Helius (esim. Helius Verus) pääsi käytäntöön Aelius muodon sijasta.
Mutta Hadrianus ei tyytynyt tähän. Tosiasia on, että hän moniin kaupunkeihin rakennutti tyhjiä temppeleitä tai kappeleita ilman minkäänlaista jumalankuvaa. Kenelle hän ne tarkoitti! Jumalalle, jota hän vielä etsi. Hän haki uutta korkeinta esinettä rukouksilleen. Ehkä tämä on juuri se "tuntematon jumala", josta Paavali puhuu Atheenassa. Sillä nyt tiedämme, että tämä Paavalin puhe, sellaisena kuin se nykyään tavataan Apostolien teoissa, on sepitetty vasta suunnilleen Hadrianuksen aikoihin. Perästäpäin syntyi tietysti taruja, että hän olisi nämä tyhjät temppelit määrännyt Kristuksen palvelukseen.[117] Jokaiselle, jolle uskonnon historia on mielenkiintoista, täytyy näiden seikkain olla ihmeellisellä tavoin ajatuksia herättäviä ja unohtumattomia.
Kaikesta edellisestä ei pidä johtua luulemaan, että Hadrianus esiintyi hyvin syvämielisenä, ehkäpä vielä sai näkyjäkin ja puhui haltioituneessa tilassa. Päinvastoin: hänen luonteensa oli irooninen, ja hän näytteli iloista ihmistä, rakasti ylimielistä pilaa ja huumoria, peittääkseen sisimpänsä (on paljon melankoolisia ihmisiä, jotka siten tekevät) ja salasi leikillisyydellään seuraltaan sydämensä salaisuudet.
Seuraltaan. Hän tarvitsi näet ympärillään ihmisiä, vaikkapa vain tunteakseen ylemmyytensä heihin verraten, ja hänen asia- ja ihmismuistinsa oli todella tavaton. Hän koki päästä kosketuksiin kaikkien oman aikansa huomattavimpien oppineiden, runoilijain ja taiteilijain kanssa, Arrianoksen, Plutarkhoksen, ja minkänimisiä heitä lie ollutkaan. Nämä olivat oikeastaan hänen ainoata todellista seuraansa, matkoillakin. Aivan samoin oli myös Fredrik suuren laita. Että Hadrianus kunnioitti jaloa platonilaista Plutarkhosta, on mielestäni varmaa, ja mikään ei ole keisarille itselleen niin kunniaksi kuin hänen ja Epiktetoksen, vuosisadan suurimman siveysopettajan ja kasvattajan läheinen ystävyys. Mutta hän kujeili mielellään viisaitten herrojen kustannuksella, osoitti ehdotonta etevämmyyttään ja saattoi yllättävän älykkäillä kysymyksillään heidät hämilleen.
Tärkeintä on, että hän määräsi erinäisten aineiden opettajille vakinaiset palkat, joten pantiin alku oppilaitoksien valtiollistumiselle, valtionkoululle. Kaikki professorit, sanottiin, tulivat varakkaiksi miehiksi. Jos hänestä joku tuntui kykenemättömältä, eroitti hän tämän virastaan antaen kylläkin runsaan eläkkeen: mikä osoittaa, että hän itse arvosteli kaikkien saavutuksia. Huippukohtana tässä huolenpidossa oppineista oli Athenaion-nimisen yliopiston perustaminen Roomaan, jolla yliopistolla oli laaja opetustalo käytettävissään. Lainopillisella alalla on keisarioikeudelle samainen Hadrianus pohjan laskenut. Mainitsen suuren lainoppineen Iulianuksen. Iulianuksen elämän suurin työ, laaja lakikokoelma n.s. Edictum perpetuum on syntynyt Hadrianuksen kehoituksesta. Se oli klassillisen ajan lakitieteen ensimäinen yritys luoda Code Napoleon. Mutta Hadrianuksen omat oikeuspäätökset olivat kuuluisat; kansanomaisesti kuvataan häntä suorastaan toiseksi Salomoksi.
Ja lakikirjan, Iulianuksen suuren ediktikokoelman ohella muistettakoon Pantheon, Rooman Pantheon.[118] On todettu, että Pantheonin ihana kupurakennus, jota nykyään ihailemme, ei ole Agrippan, vaan Hadrianuksen työtä. Mutta Hadrianus oli vaatimaton, taikka hänellä oli kunnioitusta kaikkea historiallista kohtaan: hän antoi rakennuksen otsikkoon jäädä Agrippan nimen, joka oli peräisin jonkin aikaisemman rakennuksen etuhallista ja joka vielä tänäänkin on luettavanamme. Siten tämä monipuolinen keisari epäilemättä myös on ratkaisevalla tavalla vaikuttanut koristelutaiteeseen ja marmoriplastiikan muovaileviin mestareihin. Joka tapauksessa se hänen hallitusaikanaan muuttaa olennaisella ja omituisella tavalla luonnettaan.[119] Myös hänen leimauttamansa rahat ovat taiteelliselta suoritukseltaan erikoisia.