Hän oli siellä. Mutta sotajoukkoansa hän ei päästänyt hajalle. Hän seisoi legiooninensa Rooman edustalla. Sillä ainoastaan niiden etunenässä triumfaattorina Iuppiterin puvussa päistärikköjen vetämissä vaunuissa tahtoi hän kaupunkiin kulkea, ja siihen tarvitsi hän senaatin suostumuksen. Senaatin oli siis tultava kaupungin porttien edustalle, että Scipio voisi etupäässä omia tekojansa sille ylistää. Sellaisia enimmäkseen kelpolailla kerskuvia tilintekoja suorittivat kotiinpalaavat sotapäälliköt säännöllisesti paraimpansa mukaan; usein asettuivat he karttoineen ja maalattuine taistelukuvineen torille ja näyttivät kaupungin asukkaille, mitä he olivat suorittaneet. Mutta senaatti vain pysyi yhäkin sitkeästi vanhanaikaisessa käsityksessään, sillä Scipio oli vielä liian nuori, eihän hän vielä ollut edes praetorina ja konsulina ollut, ja senaatti ei myöntänyt hänelle triumfia. Pelkkänä yksityisenä miehenä Scipio siis astui kaupunkiin päästettyään sotajoukkonsa hajalle, mutta hän uhraa heti Iuppiterille Capitoliumilla sata nautaa — siitä valmistui ihana ateria kansalle —, ja väkijoukko osoittaa hänelle kunnioitustansa, niinkuin tähän saakka vielä ei kenellekään.
Entäs nyt? Sota oli yhä vieläkin ratkaisematta. Hannibal seisoi yhä vieläkin voittamattomana Etelä-Italiassa, ja vanhain herrain puolue tahtoi nyt yhdistää kaikki voimat tätä Hannibalia vastaan. Scipio, joka juuri nyt tuli konsuliksi, näki kauemmas ja sai ankarain taistelujen jälkeen (hän peljätti tällöin senaattia kansalla) päällikkyyden Afrikkaan tehtävällä sotaretkellä. Hän ei tahtonut Italiassa taisteluita suorittaa; ja nyt vihdoinkin oli Karthagoa itseänsä uhattava. Niin läksi hän aluksi Sisiliaan. Senaatti koetti häntä estää, rajoittaa hänen käyttövarojansa. Mutta vapaaehtoista avustusta virtasi hänelle useista Keski-Italian kaupungeista, kuten Perugiasta ja Arezzosta: rakennustarpeita, aseita ja ruokavaroja. Neljäkymmentä päivää sen jälkeen kuin rakennuspuu oli kaadettu, oli uusi laivasto jo vesillä.[2]
Mutta tärkeintä on, että Scipio kuten kondottieri nyt värväsi joukkoja myöskin rahalla: palkkasotureita, jotka olivat hänelle uskollisia. Se oli kuulumaton teko Rooman konsulille, se oli jo kuninkaiden ja despoottien tapaista. Sotajoukossa alkaa nyt esiintyä ammattisoturi, ja tämän kehityksen Marius myöhemmin suoritti loppuun. Sota tulee siten vähitellen palkatun väen ammatiksi, ja talonpoika ja suutari voivat tästedes jäädä kotiin auransa ja naskalinsa ääreen. Sitäpaitsi Scipio ympäröitsi itsensä Sisiliassa kolmisatamiehisellä henkivartiostolla valioratsastajia.
Mutta tämän mukana sai myöskin kapinanhenki, röyhkeys ja raaistuminen jalansijaa itse sotajoukossa. Jo Espanjassa täytyi Scipion tukahuttaa sellainen kapina, jo Espanjassa hänen sotamiehensä vastoin kaikkea silloin vallitsevaa kansainoikeutta ottivat saaliiksi kauniita naisia, lahjoittelivat ja möivät niitä. Barbarinen tapa, että kukin sotamies sai palkaksensa osan sotasaalista, oli vanha; mutta se turmeltuu jo nyt ryöväysjärjestelmäksi, ja upseerit ryöväävät yhtä hyvin kuin tavalliset sotamiehetkin. Voitetut kaupungit ja maat ryöstettiin puhtaiksi, poikkeuksetta: yksityisomaisuus, temppeliaarteet. Miksi hyväksi ne muuten olisi voitettu? Työllä ja teollisuudella ei Rooma ole niin rikkaaksi tullut, vaan ainoastaan sodillansa. Häpeällistä puuhaa. Rooman historia on maailman paljaaksi ryöstämistä.
Hirvittävintä olivat siihen aikaan Lokrin kaupungin verilöylyt, joista Scipio joka tapauksessa on vastuussa. Pleminius oli sen alapäällikön nimi, joka siellä raivosi, ja Scipio koetti todellakin häntä suojella, jonkin aikaa onnistuen. Ankara senaatti lähetti tutkijakunnan Sisiliaan; sillä luultiin, että Scipion sotajoukko olisi siellä vallan rappiolla; silloin nähtävästi myöskin runoilija Naevius julkisesti kävi hänen kimppuunsa teatterinäyttämöllä. Mutta tutkijakunta huomasi Syrakusaissa, päämajassa, kaiken olevan todellakin mallikelpoisessa kunnossa. Sillä mitä oli huomauttamista siinä, että Scipio omasta puolestaan mielellään meni teatteriin aamupuolisin ja jälkeen puolisen otti osaa kreikkalaiseen voimisteluun.[3] Ja Scipio jäi täydellisesti tilanteen herraksi.
Mutta se oli otteluunvaativa tilanne. Scipio Syrakusaissa, Hannibal Krotonissa! molemmat suuret sotapäälliköt niin vieri vieressä, uskomattoman lähellä ja ainoastaan kapean Messinan salmen eroittamina! Mutta Scipio ei ajatellut nytkään yrittää voimainmittelyä Hannibalin kanssa, niin, eipä häntä Afrikkaan menemissuunnitelmastaan pidättänyt sekään, että karthagolaiset vuonna 205 lähettivät Hannibalin nuorimman veljen Magon johdossa uuden armeijan Genovaan,[4] niin että Rooma itse nyt toistamiseen oli kahdelta puolen uhattu. Se oli nerokasta johdonmukaisuutta Scipion toiminnassa. 40 sotalaivan, 400 kuljetuslaivan laivastolla lähti hän, juuri nyt, Afrikkaan. Lähtiessä kaikki kalliorannat täynnä ihmisiä! loistava teatterihetki: suuret juhlamenot ja uhritoimitus avomerellä. Sotapäällikkö itse rukoilee ääneen ja huumausinnoissaan: kaikkien maajumalain ja merenjumalain, hän vaatii, pitäisi Roomaa auttaa, ja lukemattomain uhrieläinten sisälmykset heitetään mereen. Hurskas toimitus, todellisuudessa herkkuateria haikaloille.
Luonnollisesti taisteltiin sitten Afrikassa aluksi joitakin taisteluja. Mutta linnoituksien valtaaminen ei onnistunut lainkaan. Roomalaisten piirityskeinot eivät silloin vielä suinkaan olleet kehittyneimmillään. Mutta Scipio osoittautui myöskin kelpo diplomaatiksi; ja tätä ominaisuutta ei ollut Hannibalilla. Asia koski niitä kahta numidialaista kuningasta eli sheikkiä, jotka silloin jakoivat keskenänsä vallan Algierissa, Syphaxia ja Massinissaa: Scipio rakensi ritarillisesti persoonallisen ystävyyden Massinissan kanssa,[5] kuningas kuninkaan kanssa, ja Massinissa suoritti hänelle heti mitä tärkeimpiä palveluksia Karthagoa vastaan.
Tähän kietoutuu myöskin tarina kauniista puunilaisnaisesta Sophonibasta (Sophonisbestä), jota tämä kuningas Massinissa rakastaa, mutta josta tulee hänen vastustajansa Syphaxin puoliso. Runoilijamme Geibel on tästä kirjoittanut murhenäytelmän. Massinissa riistää Sophonisben jälleen Syphaxilta ja ottaa hänet vaimokseen; mutta Scipio pelkää, että puunitar houkuttelee Massinissan Karthagon puolelle, ja pakoittaa ruhtinattaren ottamaan myrkkyä, jota hän tälle lähettää. Mutta tapahtumat kiirehtivät kulkuansa. Hannibal, voittamaton, tulee lopultakin Italiasta, ja vuonna 202 kuuluisassa Zaman taistelussa Scipio todellakin voittaa hänet. Zama oli Algierissa. Mutta taistelun ratkaisivat numidialaiset ratsastajaparvet, Tuniksen ja Tripoliksen nykyisten arabialaisten edeltäjät, jotka odottamatta karkasivat Hannibalin selkään.
Mitkä olivat tämän voiton seuraukset! Scipion valtiasluonne näyttäytyy jälleen. Rooman senaatti ei tahdo vielä rauhasta mitään tietää; se vainuaa juuri nyt suurta saalista ja vaatii itse valtavan Karthagon kaupungin valloittamista ja ryöstämistä. Mutta Italian kansa, joka sodasta on surkeasti köyhtynyt ja jolla ei suuresta saaliista ole mitään toivomista (sillä päävoitto jää aina senaattorisäätyisen ylimystön kynsiin), Rooman kansa huutaa rauhaa, ja Scipio esiintyy senaattia vastaan kansan puolella ja ajaa päätökseen rauhanteon.
Suurenmoinen oli sitten hänen triumfiretkensä halki koko Italian etelästä aina ylös Capitoliumille. Tuhansia vankeja, jotka hän oli vapauttanut Karthagon käsistä, kulki hänen edellänsä ylistystä laulaen. "Terve Scipio sinulle, sinä kansan lemmikki", suunnilleen siihen tapaan silloin häntä ylistettiin, kuin olisi hän ollut yksinvaltias. Hän oli huippukohdassa. Senaatti taipui. Scipio itse nimitti itseänsä Africanukseksi.[6] Virallisesti senaatti kunnioitti häntä arvonimin "onnellinen".[7] Onni — felicitas — ei ollut Hannibalin myötä; häntä se seurasi. Mutta onnihan oli kuningasten ja jumaltenystäväin ominaisuus ja heidän etuoikeutensa.