Niin astui kaksikymmenviisivuotias nuori mies, joka ei vielä koskaan ollut komppaniaa johtanut, itsestään varmana Rooman tuskan valtaaman kansan eteen ja pyrki mutkittelematta ylipäälliköksi Espanjaan. Se oli naurettavan hurja pyyntö. Sillä kuten preussilaista armeijanpäällikköä alle viidenkymmenen vuoden ei niinkään helposti tavata, niin oli likipitäin asianlaita Roomassakin. Mitä varten on muuten arvojärjestys ja armas asteettainen yleneminen, joka luonnetta terästää? Roomassa oli arvoisia entisiä konsuleja ja praetoreja sotajoukkoja järjestämään ja johtamaan.
Mutta Scipio voitti vastukset. Hän oli vähää ennen ollut torivirkamiehenä, aediliksenä, ja toimeenpannut silloin kansalle loistavia näytelmiä kahdeksan päivää pääksytysten, ennen kaikkea kilpa-ajoja sirkuksessa, oli sitäpaitsi muun muassa jakanut kansalle kaduittain öljyannoksia, joka on samaa, kuin jos meikäläisissä oloissa ylhäinen mies lähettäisi voita kullekin kansalaiselle kotiin. Sillä vanhan ajan ihmiset käyttivät ruoan valmistamiseen öljyä eivätkä tunteneet voita. Hänen saavuttamansa menestys ympäröi hänen kuvansa silmissämme heti ilmestyksen hohteella; häntä oli aikoja sitten rakastettu, ja kerrotaan, että se tulinen puhekin, jonka hän piti, ja ennen kaikkea hänen jalo ilmestyksensä pakoittivat kansan häntä kannattamaan.
Itse asiassa olisi Scipiota kumminkin jalo muoto ja öljyn jakaminen kai vähän auttanut. Mutta päällikkyys nyt kerta kaikkiaan ikäänkuin kuului hänen perheelleen. Ennen kaikkea on kumminkin itse vastustajan antama esimerkki tähän vaikuttanut. Tämä on ilmeistä eikä lainkaan kiellettävissä. Hannibal tuli kahdenkymmenenviiden vanhana ylipäälliköksi ja juuri isänsä seuraajana; niin sai nyt Scipiokin, häntä vastaan taistellessaan, juuri kaksikymmenviisivuotiaana tärkeän päällikkyytensä, ja samoin hänkin isänsä seuraajana. Roomalaiset älysivät kuin älysivätkin, että kun kaikki oli kysymyksessä, täytyi kerran luopua tuosta turhantarkasta vanhamiesjärjestelmästä; ja he oppivat tässä viholliselta.
Ja niinkuin Hannibal alkoi voittojensa uran Espanjassa, niin nyt Scipiokin. Scipio ei tarttunut puunilaista härkää sarviin eikä sen vuoksi pyrkinyt johtamaan sotajoukkoa itseänsä Hannibalia vastaan. Oliko se pelkoa? Varmaan ei. Hänelle oli vastenluontoista osaltansa olla myötä kotimaata hävittämässä. Scipio on koko elämänsä ajan välttänyt käydä sotaa Italian maaperällä. Ja miten paljoa kauniimpaa olikaan hänelle lähteä seikkailuihin kaukaiseen maahan! Ennen kaikkea: Espanjasta odotti Hannibal joukoillensa välttämätöntä vahvistusta. Jos onnistui vallata Espanja, niin oli Hannibalin asema Italiassa samalla kestämätön, niinkuin surkastuu puu, jolta on juuret poikki sahattu.
Scipio lähti purjehtimaan, ja viisain ja yllättävin oli heti Scipion ensi teko, vuonna 209. Suurten puunilaisten alusmaiden sydän ja pääkaupunki Espanjassa oli kaunis satamakaupunki Uusi-Karthago, nykyinen Cartagena: meren sinessä säteilevä saarikaupunki, todellakin toinen Karthago, jossa olivat korkeimmat virastot, myöskin vihollisen kaikki sotavarastot, sotakassat, siirtomaavaltiorahasto: lujasti linnoitettu ja vallan luoksepääsemätön. Scipio lennähtää nopeasti Tarragonasta, ja hänen onnistui voimakkaasti suoritetulla äkkirynnäköllä salamannopeasti vallata kaupunki. Mainiota! Kaikki mitä hän teki, oli loistavaa.
Cartagena, jossa ruusut talvellakin kukkivat! Cartagena, kalarikas kaupunki, jossa valmistettiin ihanimmat kalakastikkeet, mitä muinaisaika tunsi. Osakeyhtiö lähetti sieltä kastikkeen ruukuissa yli kaiken maailman. Cartagena, kuuluisa myös viljansäilytysaitoistaan, espanjaksi silo, jotka laitettiin maan alle ja joissa voi säilyttää viljaa viidenkymmenen vuoden ajan. Mutta sikseen ruusut, kalakastikkeet ja maakellarit. Pääasia oli: vihollismaakunnan sydämeen oli satutettu, sydän oli reväisty siitä irti. Puunilaisarmeijat riensivät kyllä perästäpäin sinne, mutta eivät uskaltaneet yrittääkään roomalaisia sieltä jälleen karkoittaa. Cartagenassa löysi Scipio myös ylhäisiä espanjalaisia ylimyksiä, joita puunilaiset olivat panttivankeina pitäneet, hän vapauttaa heidät ja voittaa tällä teollansa maan kotoisten heimojen sydämet ja luottamuksen.
210—206, viisi vuotta, Scipio viipyi näin Espanjassa, piti hallituskaupunkinansa Tarragonaa, suoritti vielä pari taistelua, osittain alipäälliköittensä johdolla, jotka ovat häntä vanhempia, mutta alamaisen alistuvina häneen kiintyneitä; hän perustaa sinne myöskin roomalaisen siirtolan, jolle hän kotimaansa mukaan antaa merkitsevän Italica nimen (tämä ensi kertaa siirsi Italian nimen ulkomaille). Lopuksi joutuu hänen käsiinsä kavallettuna vielä Cadixkin, viimeinen kaupunki, johon karthagolaiset olivat asettuneet, ja Espanjasta on niin hänen toimestansa tullut roomalainen maa. Ainoastaan Hasdrubalin, Hannibalin veljen, vaarallisimman vastustajansa hän otti liian keveästi. Hasdrubal seisoi siellä häntä vastassa; Scipio sai tosin hänestä voiton; mutta siitä huolimatta Hasdrubal melkoisin sotavoimin pääsi hätyyttämättä jättämään maan mennäkseen Italiaan Roomaa vastaan. Hasdrubal toi veljellensä Hannibalille toivotut apujoukot; itse Rooma tuli tämän johdosta uudelleen uhatuksi, ja taaskaan ei Scipio liikuttanut sormeakaan sitä estääkseen. Tästä moititaan Scipiota aina. Hänen ansiotansa ei ollut, että Hasdrubalia tämän jälkeen kuitenkin kohtasi tuho ja ettei hän päässyt päämääräänsä. Ei Scipion suorittama Espanjan valloitus, vaan Hasdrubalin perikato Metaurus joen luona (aivan Firenzen lähellä) se on ollut varsinainen ratkaiseva onnenkäänne tässä Hannibalin-sodassa. On koetettava Scipiota ymmärtää. Hän ei ollut tusinaroomalainen. Laelius on sen häneen syvästi kiintyneen ystävän nimi, joka häneen on voimakkaimmin vaikuttanut. Laelius oli kotoisin Rooman läheisestä pienestä Tiburin kaupungista — Tivolista, jossa silloin, kuten kerrotaan, paljon kreikkalaisia perintäkäsityksiä oli vallalla, ja Scipion itsensä jo nuorena miehenä tämä Laelius tutustutti kreikkalaiseen kirjallisuuteen ja veti hänet kreikkalaisen sivistyksen ilmapiiriin.
Siitä se salaperäisyys, johon hän jo kuusitoistavuotiaana nuorukaisena verhoutui. Hän rakasti yksinäisyyttä; "minä olen vähimmin yksikseni, silloin kuin olen yksinäni", oli hänen mietelmänsä. Sen oli hän saanut Xenophonilta; se oli sokrateslaista. Niin, hän puhui unista ja jumalanäänistä, joita hän yksinäisyydessä kuuli ja jotka häntä ohjasivat, eikä ryhtynyt mihinkään oleskelematta ensin kauan yksinänsä temppelissä. Kun hän valloitti Cartagenan merikaupungin, tuli hänelle avuksi silloin sattunut pakovesiaika. Tavallinen italialainen sotamies ei silloin vielä tiennyt mitään luoteesta ja vuoksesta, eikä Scipio puolestaan selittänyt miehillensä luonnonlakia, vaan julisti salaperäisesti sotajoukollensa, että itse merenjumala Neptunus oli hänen liitossansa. Miten vieraalta tuntuukaan tämä profeetallis-hengellinen pöyhkeily muutoin, niin raikkaan reippaassa nuoressa ratsastajassa! Varsinkin oli Scipiolla, niinkuin myöhemmin vielä niin monella muuna, romanttinen halu muistuttaa Aleksanteri suurta. Tämäkin siis kreikkalaisuuden vaikutusta. Niinpä hän esiintyi yksinkertaisen sotilaallisesti, mutta majesteetillisesti, ja piti pitkää Aleksanterin suortuvatukkaa; se kaunisti häntä, hän oli mielenkiintoinen uusi ilmiö. Senpä vuoksi hän myöskin osoitti kauniita nuoria naisia kohtaan, joita hänelle saaliina tuotiin, Aleksanterin tapaan jaloa ylevämielisyyttä, ja kaikki haaveksivat hänestä. Mutta ennen kaikkea heräsi hänessä itsevaltiuden halu ja kyky olla kuningas, kuten Aleksanteri, tai ainakin esiintyä kuninkaana.
Hannibalkin oli Espanjassa kuninkaan tavoin esiintynyt. Nyt kukistetut espanjalaisheimot Scipiolle suorastaan tarjosivat kuningasarvoa Espanjassa, ja kreikkalainen Polybios, hänen ihailijansa, ihmettelee, ettei Scipio todellakaan perustanut jonnekin tähän maailmaan kuningaskuntaa. Itse asiassa oli Scipion hallitustalo Tarragonassa kuin hovi ainakin. Hän pani siihen painoa. Hänelle oli nautinto viiden vuoden ajan olla Espanjassa yksinvaltiaana, ja voidakseen täysin tähän nautintoonsa antautua, hän antoi vaarallisen Hasdrubalin sotajoukkoineen estämättä lähteä Espanjasta Italiaan. Vanhat arvon kenraalit Roomassa katsokoot, miten he hänestä selviävät. Hän puolestansa oli hänestä vapaa.
Toimeenpantuaan vielä erojaisiksi Cartagenassa kuninkaallisia juhlanäytäntöjä palasi Scipio lopultakin vuonna 206 takaisin Roomaan.