Karthagon merimiehet ja kaupankävijät, kuten englantilaiset ja ameriikkalaiset, eivät sitävastoin tahtoneet kuulla puhuttavankaan pakollisesta asevelvollisuudesta. Heillä oli rahaa ja he antoivat palkkasoturien puolestansa taistella — sanasta "Sold" (palkka) johtuu sana "Soldat" (soturi) — Afrikasta, mutta myöskin muista maista värvättyjen joukkojen, joita ei koskaan innosta aate ja harvoin isänmaa, vaan korkeintaan johtajansa, ja jotka lopultakin enimmäkseen menevät sen puolelle, joka paraiten maksaa.
Karthagon merivoimakaan ei ollut ensiluokkaista eikä pysynyt korkealla tasolla. Ensimäinen puunilaissota oli ollut suurten meritaistelujen sota. Siitä lähtien taantuvat niin Rooman kuin Karthagonkin merivoimat, eikä suuriin meritaisteluihin enää lainkaan antauduta. Se taistelutapa näytti sentään liian kalliilta (jo silloin kuten nyt), ja molemmin puolin ruvettiin laivastoja käyttämään ainoastaan kuljetustarkoituksiin.
Senaattikaan, joka Karthagon tasavaltaa hallitsi, ei suinkaan ollut sotaista; se oli aina heti tyytyväinen tilapäisesti saavutettuun menestykseen. Mutta kaupungissa oli muutamia perheitä, jotka nauttivat ruhtinaallista, niin, kuninkaallista arvoa, jotka ammatiltaan olivat sotureita, sotilaita ja sotapäälliköitä, joiden käsissä usein oli konsulien toimeenpanovalta ja jotka asemansa nojalla ulospäin edustivat kaupungin etua ja kunniaa, taistelivat ja uhrasivat elämänsä sen puolesta. Usein esiintyviä nimiä: Hanno, Mago, Hamilkar, Hasdrubal. Tarmokkuutensa ja isänmaallisen mielensä voimalla ottivat he valtion kohtalon omiin käsiinsä. Sellainen ruhtinaallinen ilmestys oli jo Hannibalin isä, Hamilkar Barkas, puunilaisen suurvaltapolitiikan ylläpitäjä, jota Cato ihaili toisena Epameinondaana. Saadakseen voimia Roomaa vastaan alkoi Hamilkar Espanjan valloituksen, ja yhdeksänvuotiaana poikasena (vuonna 237) vannoi siellä hänen poikansa Hannibal elämänsä valan: "koskaan olla tulematta Rooman ystäväksi". Tässä pojanvalassa lepäsi kahden kaupungin kohtalo. Mutta vala ei tähdännyt, jos tarkasti pysyttelemme kerrotun mukaisessa sanamuodossa, Rooman tuhoamista, vaan sisälsi ainoastaan päätöksen tulla itse niin vahvaksi, että Rooman ystävyyttä, liittoa ei tarvitse. Sillä Hannibal tiesi, minkä jokainen tiesi, että Rooman oli tapana liittolaisensa tukahduttaa.
Kuulumattoman nopeasti nousten tuli Hannibalista, kaksikymmenvuotisesta nuorukaisesta, ratsuväenpäällikkö Espanjassa; kaksikymmenviisivuotiaasta sotajoukko teki sitten armeijan ylipäällikön. Karthagon senaatin mieltä ei tässä oltu ollenkaan kysytty; senaatti oli mukautuvainen ja antoi jälkeenpäin vahvistuksensa. Sellaisia kuninkaallisia valtuuksia kuin Hannibalilla ei ollut ainoallakaan Rooman sotapäälliköllä, sillä Hannibal pysyi vuosikymmeniä yhtä mittaa korkeassa asemassaan, kun sitä vastoin roomalaiset sotapäälliköt vaihtelivat melkein vuosittain, ja mielin määrin hän kaupunkinsa nimessä hoiteli politiikkaa, teki liittoja, kukisti maita ja kaupunkeja ja järjesti noin kolmessa vuodessa uhkean karthagolaisen valtakunnan, ja niin hän on, kysymättä, omavaltaisesti, s.o. asemansa perustalla, alkanut sodankin Roomaa vastaan kulkemalla vuonna 218 Ebron yli.
Huolimatta hänen suuresta sankariudestansa hänen maineensa jälkimaailman silmissä on kärsinyt kovia. Hän on itse ikuistuttanut suurtyönsä vaskipiirrokseen, mutta tämä muistomerkki on kadonnut. Niin hyvin roomalaiset kirjailijat kuin useimmat kreikkalaisetkin[1] ovat häntä vihalla ja kateudella vainonneet ja sepittäneet hänen tekemiksensä pahantekoja, joita hän ei ole koskaan tehnyt. "Petollinen, hirmuinen, kauhea Hannibal" — sellaisin typerin sanoin puhuvat myöhemmät roomalaiset hänestä. Todellisuudessa oli Rooman politiikka uskottomampaa kuin hän. Hannibalin teot puhuvat vallan toista kieltä; ne näyttävät meille miehen ainosuuruisen, nimenomaan juuri moraalisessa suhteessa, miehen, joka ei ollut ainoastaan säkenöivän nerokas ja taisteluvalmiudessaan satumaisen kylmäverinen sotapäällikkö (hän on aina voittanut vähäisemmillä voimilla), ei ainoastaan suurenmoisen nerokas järjestäjä (meidän on vain ajateltava hänen kulkuansa Alppien yli: kokonainen sotajoukko elefanttikuormastoineen kulkee yli vielä täysin tiettömän alppiharjanteen); ennen kaikkea on ihailtavaa hänen horjumaton johdonmukaisuutensa, kestävyytensä ja lujuutensa niin onnessa kuin onnettomuudessakin, hänen kaksikymmenvuotinen sankariutensa ja itseuhrautuvaisuutensa, ei kunnianhimosta, vaan isänmaallisuudesta ja ehdottomasta rakkaudesta isien kaupunkia kohtaan, jonka kohtaloa hän kantoi sydämellään; seemiläisen rodun miesten suurimpia hän oli, mutta niin, että muutoin seemiläiselle tunnusmerkilliset ominaisuudet eivät hänessä voimakkaina esiinny: häneltä puuttuu kokonaan uskonnollista kiihkoa; mutta kokonaan myöskin persoonallista kunnianhimoa ja omahyväistä itsetietoisuutta; hänelle on aina merkitystä vain asialla: vihdoinkin pakoittaa Rooma hyväksyttävissä olevan rauhan tekoon. Hän oli edelleen teon mies, ei sanan, ei toiminut myöskään koskaan sangviinisesti, kiihkeän luonteensa innostamana, vaan alati varovaisesti, harkiten, ja rohkeasti vain missä kannatti. Mutta itse asiassa kannatti olla rohkea. Hannibal, silmäpuoli — näki hyvin eikä ole varsinaisesti koskaan väärin toiminut. Ainoastaan yhdessä suhteessa hän laski väärin: hän ei ymmärtänyt Rooman noina aikoina verrattomain apuneuvojen suuruutta, vaan arvioi ne liian alhaisiksi.
Kuka oli Roomalla asettaa vastaan tätä ihmistä, joka armeijoineen äkkiä kuin tuhatpäinen kummitus tuli yli Alppien? Tavallisen mitan miehiä; pohjaltansa on samantekevää Claudiusko vai Fabius vai Corneliusko oli nimenä. Hannibalin voitot seurasivat Italiassa isku iskulta, niinkuin nuori tiikeri iskee maahan sen kimppuun käyvät koirat. Kolmantena vuonna (216) oli Cannaen taistelu; Rooma makasi lyötynä maassa. Oli aivan kuin siltä olisi kädet lyöty poikki. Millä se vielä tappelisi?
Ken nykypäivinä vyöryy St. Gotthardin läpi, hän tulee Hannibalin teille: Ticinolaaksoon; sitten avautuu hänelle ihmeellisen hedelmällinen Lombardian tasanko Pon ympärillä, Ticinosta Adigeen, Cremonaan, Veronaan. Tämän pohjoisitalialaisen tasangon asukkaina oli silloin voimakas gallialaiskansa, ja nämä gallialaiset vihasivat Roomaa ja taistelivat Hannibalin puolella. Hannibal ori laskuissaan luottanut heidän apuunsa. Aivan alastomina vyötäisiin saakka kävivät nämä ihmiset otteluun ja taistelivat pitkillä miekoilla; myöskin ratsain. Cannaen taistelun alkoi Hannibal loistavalla ratsuväen, gallialaisten ratsumiesten, hyökkäyksellä. Nyt uhkasivat myöskin Etelä-Italia, Campania, Apulia, samnilaiset luopua Hannibalin puolelle, ja uutta roomalaissotajoukkoa varten oli sotamiesten ottoalue melkoisesti pienentynyt.
Rooma suri kolmekymmentä päivää, mutta Rooma pysyi uhmassaan. Sen apulähteethän eivät olleet vielä tyhjiin ammennetut. Yleinen väennosto määrättiin — kuusi-seitsentoistavuotiaat pojatkin (niin kuin Saksassa vuonna 1813), niin, myöskin 8000 orjaa pistettiin sotilaspukuun. Kokoon saatiin ilmoituksen mukaan 200,000 miestä: niin voitiin lähettää uusia joukkoja Sisiliaan ja Espanjaan, ja pari sotajoukkoa (johtajina Fabius Cunctator ja Claudius Marcellus, kelpo sotilaita vanhaa juurta) kokoontui näin todellakin Italiassakin; ne tosin tuskin uskaltautuivat taisteluun, mutta Hannibalille voivat ne kumminkin aina huolta tuottaa. Itse Italia oli raunioina; kaunis maa, kaupungit ja kedot hävitettyinä, autioina, tyhjiin imettyinä, eikä ainoastaan vihollisen, vaan myöskin roomalaisten joukkojen toimesta; maan tuotteet, karja ja ihmiset pois raastettuina, vähenneinä, tuhottuina. Asema näytti toivottomalta. Jos vain ne apujoukot saapuisivat, joita Hannibal odotti Espanjasta, oli Rooma hänen vallassansa. Hän voi näännyttää nälkään Rooman, itse sitten aterioidakseen Capitoliumilla, niinkuin hänen ratsuväen päällikkönsä Maharbal hänelle lupasi.
Silloin nousi Roomassa nuori nero ja pelastaja, ei melankoolisen vakava ja karmea kuin Hannibal, vaan säteilevän hilpeä, suruton optimisti: se oli Scipio.
Scipio! Seitsemän-kahdenksantoista vuotiaana oli hän jo ratsun selässä mukana Ticinuksen taistelussa ja oppi silloin tuntemaan suuren voittajan Hannibalin; siellä oli hän ympärillensä iskien pelastanut isänsä. Niin, myöskin Cannaen luona hän oli mukana ja pakeni, kun kaikki tempautui pakoon. Mutta Cannaen taistelun häneen tekemä vaikutus oli häviämätön, sillä hänellä oli avoimet ja herkät aistit, ja hän näki, miten suuri strategi liikehtii ja voittaa. Tällöin jo valtasi hänet varmaankin kunnianhimo kerran tälle suurenmoiselle vastustajalle maksaa samalla mitalla. Sillä voittamaankin voi oppia. Hilpeä luottamus oli hänen luonteensa peruspiirre; ja lisäksi tulivat sotilaalliset perhemuistot. Jo hänen isoisänsä, Scipio Barbatuksen poika, oli voittanut kerran ensimäisessä puunilaissodassa; ja juuri nyt olivat hänen isänsä Scipio ja hänen samanniminen setänsä Espanjassa yhdessä käydäkseen siellä puunilaisvallan kimppuun. Mutta heidän työnsä epäonnistui. Molemmat, isän ja sedän, löi ja surmasi Hasdrubal, Hannibalin veli.