Mutta varsinaisia eroittuvia luonteenpiirteitä emme tapaa vielä ollenkaan. Duilius esim., joka voitti ensimäisen suuren merivoiton Mylaen luona! Me emme saa hänestä tietää mitään muuta, kuin että hän myöhemmin oli hyvin ylpeä. Roomassa ei ollut öisin lainkaan katuvalaistusta; mutta Duiliuksesta kerrotaan, että hän rohkeni öisin kulkea kadun yli soihtu kädessä, joka muutoin ei ollut luvallista kelienkään roomalaiselle, tulenvaaran vuoksi. Entä Regulus! Koko tuo kaunis historia, joka kertoo, että Regulus karthagolaisten vangiksi joutuneena lähetettiin rauhanhierojana Roomaan, mutta että hän Roomassa jyrkkänä kunnian miehenä kiivaasti puolusti sodan jatkamista, että hän jälleen palasi vankeuteen ja sai karthagolaisilta lopuksi osaksensa kidutuskuoleman, on sen pahempi vain sangen todennäköisesti keksittyä. Sillä Polybios, roomalaisten ihailija, ei tiedä siitä mitään; häneltä ei varmaan tällainen sankaritapaus olisi voinut päästä huomaamatta.
Mutta nyt — ja todella heti tämän jälkeen — tapahtui ratkaisevan uutta: kreikkalainen sivistys alkaa voitokkaasti tunkea Roomaan. Rooma muuttuu ripeästi, sanokaamme suunnilleen vuoden 240 seutuvilla, ja siellä opetellaan nyt kreikkaa, puhutaan kreikkaa, ajatellaankin lopuksi kreikaksi, ja jäykät soturiluonteet heräävät pian antamaan arvoa vapaahetkien toimille, taiteelle, teatterille, hyveopille ja urheilulle. Mutta mielten ollessa juuri näin viritettyinä heräävät myöskin yksilöllisyydet. Niitä ei luo ankara kuri, ne muodostuvat vasta vapaudessa. Ja hetikohta, Hannibalin-sodassa (218— 201), näkyvät sen vaikutuksetkin: nähtäväksemme ilmestyy luonteita, jotka voimakkaasti eroittautuvat joukosta. Se ei ole satunnaista. Nero ilmoittaa tulonsa, teon nero, jolle kansa ja tusinaihminen antaa tilaa vain suuren vaaran hetkellä ja vallan poikkeuksellisissa oloissa. Tähän saakka velvollisuus tukahdutti omaperäisyyden; Rooman historia oli sen vuoksi tähän asti ääretön väritön pinta, varjon peittämä, yksitoikkoinen ja harmaa; tältä harmaalta taustalta kohoaa nyt vihdoin kuin kultahohde: Scipioiden olemus.
On tapahtumassa minä-muodostus, minän syventyminen, moraalis-esteettinen oman persoonallisuuden kypsytys; se on korkeampaa itsensä hoitoa, korkeampaa egoismia, ja tämä saa aikaan, että yksityiset henkilöt nousevat omin varoinsa ja ajattelijoina tai valtiasihmisinä hienommassa muodossa kohoavat korkealle yli jokapäiväisten "kelpo ihmisten" suureni joukon, kun he pääsevät voimakkaasti tajuamaan oman arvonsa. Kreikka on luonut tämän minä-muodostuksen ja ihmeellisesti sen kehittänyt; se oli sen läpitunkema; joskin Kreikan nyttemmin täytyi valtiollisesti joutua perikatoon, sivistyshistoriallisesti se oli sen kautta tullut Rooman ja ihmisyyden kasvattajaksi.
Näin Rooman historia nyt muodostuu suorastaan yksilöitten historiaksi. Aivan kuin astuisimme äkkiä ahtaasta metsänhämärästä, jossa toinen runko on toisensa näköinen, vapaalle kummulle puujättiläisten alle, jotka aukioilla erillänsä seisovat ja, mahtavasta juuristostaan korkealle kohonneina, levittävät mittaamattoman laajalle myrskyn huojuttelemia latvojansa. Sillä kaikki nuo suuret luonteet — Scipio, Sulla, Pompeius j.n.e. — pyrkivät alati toteuttamaan ajatusta: "Valtio olen minä". Rooma olennoituu heissä.
SCIPIO MAIOR
Esitän aluksi suuren kaksintaistelun Rooman ja Karthagon välillä, Afrikan ja Italian välillä, Hannibalin-sodan, jossa ei ollutkaan kyseessä nykyinen Marokko, joka, noina aikoina vielä luoksepääsemätönnä ja valloittamattomana, jäi kokonaan syrjään, vaan ainoastaan Tunis, Tripolis ja Algier. Ne olivat silloin rikkaita, hedelmällisiä, reheviä maita, ja niiden tuessa eli Karthago, maailmankaupunki ja suurkauppakaupunki, joka hallitsi Espanjan ja Afrikan välistä merta, eikä tahtonut päästää Roomaa siellä ylenemään. Mutta Rooma oli jo näyttäytynyt voimakkaammaksi. Rooma oli maakaupunki, mutta samalla ensiluokkainen kauppakaupunki, ja sen merentakaiset harrastukset laajenivat piiriltänsä lakkaamatta.
Tosin oli silloin vielä muitakin suurvaltoja Välimerta ympäröivässä maailmassa: Syyrian, Egyptin. Makedonian kuningaskunnat, Aleksanteri suuren perijät. Mutta ne olivat maita, jotka eivät pyrkineet kehittymään, joilla ei ollut päämäärää, ei tulevaisuutta: hallitsijasukuja, mutta eivät lainkaan kansakuntia, iloisia, jos voivat loistavan olemassaolonsa säilyttää, nautinnonhaluisia ja flegmaattisia, kuten koko Itä: Antiokheia, Aleksandreia, Pella hallituskaupunkeina.
Liikettä tähän maailmankuvaan aikaansaivat ainoastaan Karthago ja Rooma. Ensimäinen puunilaissota (264—241) ei ollut johtanut lopulliseen ratkaisuun. Nyt seuraa ratkaiseva kaksintaistelu, joka kauttaaltaan muistuttaa Preussin ja Itävallan välistä kaksintaistelua vuonna 1866. Valtakysymys oli lopullisesti ratkaistava: yksi vain voi Saksassa olla ensimäinen. Samoin voi silloin vain yksi olla Välimeren herrana; ja täällä esiintyy nyt heti myöskin kaksi luonnetta, jotka aikaansa ovat hallinneet: Hannibal ja Scipio. Näillä riveillä tahdon esittää Publius Cornelius Scipion.
Sen pahempi on Scipion laita vielä sama kuin vanhempain aikain henkilöiden: emme eroita häntä terävin ääriviivoin, vaan ainoastaan puolivalaistuksessa. Tämä johtuu perimätiedosta ja on seurausta siitä, että runous tai valvonnasta vapaa satujen sepittämistaipumus on aikaisin ottanut hänet haltuunsa. Mutta joka tapauksessa ei kukaan voi tätä paljon jumaloitua miestä ymmärtää, joka ei ymmärrä myöskin Hannibalia. Scipio on ainoastaan Hannibalin rinnakkaiskuvana tullut siksi, mikä hän on.
Karthago ei ollut sotilasvaltio ja sen vuoksi, joskin ehkä kreikkalaisille, niin ei mitenkään roomalaisille vertoja vetävä: seemiläisiä kauppiaita täysin vailla sotilaallista kunnianhimoa. Ylipäänsä ovat, kuten Cicero oikein huomauttaa, sisämaan kaupungit aina merikaupunkeja edullisemmassa asemassa; sillä merikaupungeissa ei asutus ole kyllin vakinaista, se virtaa edes takaisin, ja siltä puuttuu perinnänomaisuutta, joka synnyttää kansallisylpeyttä ja uhrautuvaisuutta. Preussilainen yleinen asevelvollisuus on jotain täysin roomalaista; meidän päivinämme tahtoo rauhallisinkin siviilimies mielellään käyskennellä reserviluutnanttina, ja sodan sattuessa hän on paikallansa mies puolestaan. Niinpä myöskin Roomassa ja Italiassa kaupunkilainen yhtä hyvin kuin talonpoika varustautuu itse ja täyttää legioonat. Tästä on tuloksena valtava lukumäärä. Vuoden 220 seutuvilla, juuri ennen Hannibalin tuloa, oli Roomalla Italiassa käytettävänä 800,000 asekuntoista miestä. Tosin eivät kaikki samalla aikaa ymmärrettävästi voineet jättää käsityötänsä tai poistua pelloltaan; mutta jos Rooma kutsui aseisiin vaikkapa vain joka viidennen miehen, sillä oli koossa 160,000 miestä. Sen vuoksi se voi lähestyvässä sodassa samalla aikaa lähettää legioonia Espanjaan ja Sisiliaan, niin, vieläpä Kreikkaan ja Balkanin niemimaalle.