Maan hankinnan kasvaessa ja väestön lisäytyessä muuttuivat luonnon pakosta Roomassa alati lait ja laitokset alhaison ja ylimystön itsepintaisesti keskenänsä taistellessa; tästä oli tuloksena jo varhain Rooman tapahtumarikas hallitusmuoto- ja oikeushistoria, ja siinä esiintyy kuuluisissa kansantribuuneissa toden teolla voimakkaita ja luonteeltaan selväpiirteisiä persoonallisuuksia, joiden ääni kaikui yli kansankokouksen ja jotka vastalauseellansa pelottomina itse korkean senaatinkin herpaisivat; heidän toimintansa oli poliittista sabotagea: lainsäädännön kiskot ikäänkuin revittiin irti, ja valtiokoneiston oli pysähdyttävä tai se räjähti pirstaleiksi. Mutta nämä kansantribuunit ovat taas lopultakin kaikki toistensa kaltaisia; toimiala synnytti erityisen ihmistyypin. He vaihtelivat vuosittain, ja noin neljässäsadassa vuodessa oli siten tuhansia tribuuneja, jotka kaikki käyttävät melkein samaa kieltä ja muistuttavat toisiansa kuten verikoirat.
Mutta Rooman sotahistoria? Toden totta, ainoakaan sotahistoria ei ole taisteluista niin rikas kuin muinais-Rooman, mutta ainoassakaan ei myöskään ole niin suurenmoisesti valehdeltu, taikka sanoisimmeko niin suurenmoisesti runoiltu kuin siinä. Ylenpalttisesti ihania nimiä: ensimäiset seitsemän kuningasta, jotka enimmäkseen ovat niin uljaita, sitten pitkäsuortuvainen mies, Cincinnatus, edelleen Menenius Agrippa, Valerius Poplicola, Manlius Torquatus, Camillus: sankareita, hyviä Ulmin vanhaan raatihuoneeseen ja vallan oivallisia nykyaikaiseen lastenkamariin, mutta sen pahempi ei meille, jotka haluamme totta ja todellista.
Mistä polveutuvat nämä historiat? Niebuhr luuli kerran (ja jo Vico ja Perizonius ennen häntä), että ne olivat peräisin todellakin muinaisroomalaisesta runoudesta, vanhoista sankarilauluista, joista historioitsija Liviuksella satunnaisesti vain otteita olisi säilynyt; ja suuri englantilainen historioitsija Macaulay istuutui sitten ja sepitti todellakin tuollaisia muinaisroomalaisia sankarilauluja, vieläpä englannin kielellä, ikäänkuin hän voisi korvata hävinneen roomalaisen Homeroksen; esim. seitsenkymmensäkeinen balladi "Horatius Cocles", jonka Macaulay otsikossa levollisesti sijoittaa vuoteen 394 e.Kr., eräs toinen balladi Regillus järvestä, missä jumalat Castor ja Pollux ratsastavat roomalaistaisteluun:
Ei konsaan ihmissilmin
Ois' heitä nähty, ei.
Valkeissa varuksissa
Heit' orhit valkeet vei j.n.e.
Mutta Niebuhrin olettamuksesta, jota Macaulay seurasi, on kauan sitten luovuttu. Kaikki nuo sievät legendat ovat paljoa nuorempia ja vasta kreikkalaisen kirjallisuuden vaikutuksesta ja sitä jäljitellen syntyneet, jossa kekseliäät kreikkalaiset itse olivat mukana auttamassa. Sillä kreikkalaiset tunsivat mitä elävintä harrastusta Roomaa kohtaan. Noihin pieniin hienoihin ihmisiin vaikuttivat nämä suurenmoiset valtiasihmiset mahtavasti.
Rakastunut Tarpeia impi esimerkiksi, joka Romuluksen aikoina kavalsi Capitoliumin kauniille Titus Tatius kuninkaalle, on muunnos kreikkalaisesta Skyllasta, joka teki samoin Minos kuninkaalle, kun tämä piiritti hänen kaupunkiansa. Kansaa kiihoittaakseen esiintyy Brutus mielipuolena Tarquiniuksia karkoitettaessa; tämä on laadittu Solonin mukaan, joka teeskentelee mielipuolta Salamiksen valloituksessa. Mutta Camillus on ilmeisesti sepitetty roomalaiseksi Akhilleukseksi: Camilluksen viha ja Akhilleuksen viha; lähetystön täytyy nöyrästi rukoillen noutaa vihastunut takaisin Veistä: tämä on aivan kuin lähetystö Iliadissa. Ja Veitä itseään piiritetään kuten Troiaa juuri kymmenen vuotta, ja tällöin vielä sytytetään roomalaiset piirityskoneet tuleen, niinkuin kreikkalaisten leiri Homeroksella.
Ei ole ihanampaa kuin Coriolanus, joka sijoitetaan vuoteen 491 e.Kr. Kun Coriolanus halveksii roskaväkeä ja ylimielisesti osoittaa patriisilaista sukuylpeyttään, riistää Rooman kansa häneltä virka-arvon, hän lähtee raivoissaan maan vihollisen luo ja voittaa Rooman vihollissotajoukon johtajana; Rooma vapisee ja horjuu. Mutta hänen äitinsä Veturia etsii hänet hänen leiristään ja hellyttää hänen sydämensä; hän antaa alttiiksi voittajan asemansa, äidin vuoksi, ja saa tästä syystä surmansa viholliselta. Tämä aihe on auttanut Shakespearea erääseen hänen kauneimmista tragedioistaan. Mutta tämä ei ole Shakespearea, se on antiikin runoelma; sen havaitsi jo Mommsen.
Historiallisesti todella luotettavia yksityiskohtaisia tietoja me saamme vasta Pyrrhos kuningasta vastaan käydystä sodasta, joka alkaa vuonna 282, ja ensimäisestä puunilaissodasta, joka syttyy vuonna 264. Silloin kohoaa esim. vanha Appius Claudius, sokea, silmiemme eteen, Via Appian unohtumaton rakentaja, mies, jolla on täysin persoonalliset kasvonpiirteet, joka vaikutti valtavasti kansan kiihoittajana, mutta ennen kaikkea senaatissa teki tyhjäksi kaikki rauhanneuvottelut Pyrrhos kuninkaan kanssa, kuuluisa kohtaus, jonka Cicero meille kertoo.
Sitten tuli ensimäinen puunilaissota, ja silloin mittaili Rooma ensimäistä kertaa voimiansa täysin tasa-arvoisen Italian ulkopuolisen maailmanvallan, Karthagon kanssa, tasavalta tasavaltaa, kauppavaltio kauppavaltiota vastaan. Se oli lähes 25 vuotta kestävää painiskelua, ja ulkonainen tulos ei aluksi ollut kovin suuri. Kuten Italia ei kauan sitten heitti rykmenttinsä Tripolikseen, aivan samoin kävi jo silloin Reguluksen johdolla. Mutta asia oli satakertaisesti vaarallisempi kuin nyt. Mahtava Karthago ravistelihe kuin haavoitettu naaras jalopeura; mutta haava parani pian, ja petoeläin kasvoi voimissa ja hiipi mylvien uutta saalista etsimään, pitkin Pohjois-Afrikan rantaa, ui yli Gibraltarin salmen ja alkoi käydä Espanjan lammastarhojen kimppuun.
Ensimäisen puunilaissodan aika on ollut Rooman varsinainen ihanneaika: niin kuin meille saksalaisille ratkaisutaistelujen aika 1866—1870. Moitteeton on kaikkialla persoonallinen johto, uhrautuvaisuus, kansan, senaatin ja kaikkien virkakuntain käyttäytyminen; tuntematon on tapainturmelus, alhaista omanvoitonpyyntiä ei esiinny; suurin uhrautuvaisuus elähdyttää isänmaanystäviä: ihanteellisuutta, jollainen valtaa kansan, kun sen on otettava askel, joka ratkaisee sen kohtalon, sen tehtävän maailmassa tuleviksi ajoiksi. Mutta ne edut, mitä Rooma siinä voitti, olivatkin melkoiset: kasvava arvonanto; lisääntynyt kokemus merisodassa ja ulkomaisten kansain taistelutapain tuntemisessa; mutta ennen kaikkea se seikka, että Rooma nyt sai historioitsijan, joka tämän sodan totuudenmukaisesti kuvasi, vieläpä historioitsijan, joka on suurimpia ja luotettavimpia, kreikkalaisen Polybioksen. Rooma astuu nyt vasta historian näyttämölle, s.o. se joutui vihdoinkin historiankirjoituksen esineeksi kreikkalaisessa maailmassa.