Kansojen elämä on yhteiskuntaelämää; kaupassa ja tavoissa kuvastuu kansanelämä, s.o. kaupallisessa kehityksessä ja henkisten arvojen hankkimisessa, ja nousussa. Taisteluissa ja rauhanpäätöksissä on sillä ainoastaan erinäiset suuret hetkensä. Mutta yhteiskunnan kukkana ovat kaikkialla suuret persoonallisuudet, jotka äkkiä ja yllättäen yksinäisinä nousevat perheiden piiristä, kuten jättiläiskukinta agaven lehtikimpusta, olkoot sitten taiteilijoita ja ajattelijoita taikkapa poliittisen toiminnan miehiä. He ovat vuollepaikkoja tapahtumain tasaisessa virrassa. Ajattelemme Scipio Africanusta, Gaius Gracchusta tai Iulius Caesaria. He ovat kuin syviä uurroskohtia olevaisuuden äärettömässä suoraviivaisuudessa. Mutta sellaisetkin miehet, jotka hillitöntä kehitystä voimakkain vastaiskuin ovat koettaneet pidättää, kuten Cato, Sulla, Brutus, Seneca, ansaitsevat elämäkerrallista tarkastelua. Sillä usein on niin sanottu edistys rappiota, ja vanhan kannattaja edustaa itse asiassa arvokkaampaa omistusta, menneisyyden omistusta, jota hän ei tahdo antaa alttiiksi.
Yksinomaan miehiä tarjoutuu käsiteltäväksemme, ei ainoatakaan naista.
Valitan sitä.
Totta kyllä, myöskin roomatarta kannattaisi nähdä: täysiverinen nainen, jossa oli rodun voimaa ja hallitsemisen kykyä, välistä älykkyyttäkin. Roomalainen, sanotaan, hallitsee maailmaa, roomatar roomalaista! Mutta hän oli äiti. Naimattomasta naisesta, rotevista vanhoista neidoista ja armaista, avuliaista tädeistä tietävät muinaisajan kirjailijat kertoa vähän tai ei mitään. Eikä kerrassaan mitään äänioikeusnaisista. Cornelia on kuuluisa Gracchusten äitinä; Agrippinalla on huono kaiku, koska hän oli Neron äiti: pojistansa on heidät tunnettava. Poika, hyvä sitten tai huono, on Roomassa ollut naisen maailmanhistoriallinen panos. Myöskin vehkeilijättäriä, myöskin naisia, joilla oli valtiollisissa piireissä vastaanottonsa, sellaisia, jotka eivät arastelleet verta ja värväsivät legioonia kansalaissotaan, on kyllä Caesarin ja Octavianuksen aika nähnyt. Mutta mitä me tästä kuulemme, ei riitä luonnekuvaksi. Kuva tarvitsee täysiä viivoja, täysiä värejä, ja naisista ei pidä puhua, jos ei todellakin mitä yksityiskohtaisimmin ole oppinut heitä tuntemaan. Sillä me kuulemme kulloinkin vain heidän häijystä viekkaudestaan emmekä näe enää sitä suloa, millä he kaiken häijyyden verhosivat.
Jos hajoitamme maailmanhistorian elämäkertoihin, niin otamme käytäntöön jälleen menettelyn, josta luullakseni syyttä kauan sitten on luovuttu. Minä myönnän kyllä, ettei se moneen historialliseen aineeseen ollenkaan soveltuisi. Esimerkiksi Englannin 19. vuosisadan historiaa voisi tuskin tällaiseen elämäkerralliseen tapaan käsitellä; sillä se on 19. vuosisadalla pääasiallisesti vaalipuheita, billejä ja parlamenttiäänestyksiä, ja ministerit, kuten Canning, Palmerstone, Disraeli, niin merkitseviä kuin he välistä ovatkin, esiintyvät ja vetäytyvät syrjään, sitä mukaa mikä on milloinkin alahuoneen äänestystulos: pelkkiä elämäkerrallisia murtokappaleita; suurenmoinen aaltoilu vailla lepokohtaa; alati vaihteleva ilmanpainekorkeus ilman ukkosta ja salamaa.
Ennen arvosteltiin toisin. Schillerin aika, Lutherin aika rakasti elämäkertaa ja kaskuja. Niistä etsittiin mielen ylennystä, ja ne vaikuttivat kasvattavasti nuoreen ja vanhaan. On somaa kerran katsastella Ulmin vanhan linnoituskaupungin raatihuonetta, jonka ulkoseinät kokonaan (suunnilleen Lutherin aikoihin) on peitetty suurilla kirjavilla freskomaalauksilla, jotka juuri esittävät henkilöitä Rooman historiasta; siellä näemme esim. roomalaisen sotapäällikön Camilluksen, joka kerran turhaan piiritti Faleriin linnoitusta. Eräs koulumestari kääpykkä, joka oli lurjus, tahtoi hyvää palkkaa vastaan kavaltaa Faleriin linnan tälle Camillukselle ja johti seudun kaikki koulupojat kaupunginportin edessä olevalle nurmikolle huvittelemaan, jättääkseen pikkumiehet siellä vihollisen käsiin. Mutta jalo Camillus halveksi saalista; annattipa hän vielä jokaiselle pojalle raipan, jolla muutoin opettaja lapsia kuritti, ja käski heidän sillä perin pohjin suomia petollista koulumiestä, että hän saisi palkkansa. Näemme, kuinka tämän, erään roomalaiselämäkerran pikku historian, on täytynyt näyttää opettavaiselta juuri linnoituksessa, jollainen Ulm on.
Kuten tunnettua, on jo vanha aika keksinyt elämäkerran, eritotenkin roomalaiselämäkerran. Pari näytettä siitä antaa meille kuivakiskoinen Cornelius Nepos; ennen kaikkea kreikkalainen Plutarkhos, essayistien jaloimpia, ei väsy työskentelemään Rooman valtiomiesten, Sullan ja Mariuksen ja mitä he niiniltänsä lienevätkin, tutkimisessa, ja hänen esityksensä ovat todellisia muistomerkkejä: niillä on pysyvä siveellinen, niin, myöskin korkea historiallinen arvo. Huonommin on laita Suetoniuksen ja hänen jatkajainsa, n.s. Scriptores historiae Augustae, kirjoittamain keisarielämäkertain. Suetonius oli keisari Hadrianuksen aikana keisarillisen sihteerinviraston toimistonpäällikkönä, sitäpaitsi uuttera klassillinen filologi; mutta nämä ovat vaarallisia ominaisuuksia. Sillä kysytään: mitä hyvää voi lähteä klassillisesta filologista? Joka tapauksessa ei Suetonius eivätkä varsinkaan hänen jatkajansa ole olleet sen elämäkerrallisen tehtävän tasalla, jonka he itsellensä asettivat. Heiltä puuttuu kokonaan varsinaista syventymistä, ja me saamme välistä tietää sellaisia tärkeitä tosiasioita, kuin ettei keisari Caligula saanut ollenkaan uinninopetusta tai että musiikkikeisari Nero ei harrastanut yksinomaan laulua, vaan myöskin säkkipillin soittoa, ja lisäksi tulevat sitten kultaiset sohvapielukset ja boolireseptit, jotka Heliogabalus sai käytäntöön, sama Heliogabalus, joka, kuten tunnettua, myöskin söi kukon helttoja ja satakielen kieliä, siihen sijaan että Aleksanteri Severuksesta ilmoitetaan, että hän eli kohtuullisesti ja melkein kuin paastoaja; hän joi kylvyn jälkeen mielellään lasin maitoa, johon oli sekoitettu muna: viheliäisiä jonninjoutavuuksia ja eriskummallisuuksia. Meidän on kai kumminkin koetettava suoriutua paremmin.
Palatkaamme nyt alkuun. Rooma on perustettu noin v. 754 e.Kr., mutta tehtävämme alkaa vasta viisisataa vuotta myöhemmältä ajalta. Sillä aikaisemmin ei Roomassa ollut kirjallisuutta, ja missä ei kirjallisuutta ole, emme me voi saada mitään tietoa ihmisistä. Vuoden 323 seutuvilla, jolloin Aleksanteri suuri kuolee, on ihanalla kreikkalaisella kirjallisuudella jo huippukausi takanansa, ja eteemme astuu runsas joukko kreikkalaisia originaali-ihmisiä, kuten Themistokles, Alkibiades, Kritias, Agesilaos, joista kaikki ovat kuulleet, siihen sijaan että Rooma lepää vielä haudanhiljaisena, barbarikaupunkina: sillä ei ole vielä ainoatakaan kirjaa, ei ainoatakaan riviä omien ansioittuneiden miestensä muistoksi.
Edustavia luonnekuvia noilta ajoilta meillä ei siis ole. Mutta muinaisroomalainen oli itse eduskuva. Kuten egyptiläisissä kohokuvissa kaikki muodot ovat samallaisia, samoin myös muinaisroomalaiset: he ovat ainoastaan perikuva; joukon vaisto puhuu jokaisesta yksityisestä: kaikille on yhteistä ylpeys, määrätön omistamishalu, jyrkkä eronteko "minun omani" ja "sinun omasi" välillä, väistämätön uhma ja mitä karkein yltiöisänmaallisuus. Mutta tästä myöskin seurauksena käskettävien sokea kuuliaisuus ja ihmetystä herättävä yksimielisyys Rooman senaatissa ja konsulien välisten yhteentörmäysten harvinaisuus: yhteissielu kuten mehiläispesässä, jossa kaikki sitten vuosituhanten käy tasaista kulkuaan ja kukaan ei erittäydy esille. Tähän johtamassa oli Roomassa varmasti vanhan kansan barbarinen kotikasvatus, patria potestas. Sillä isän vallassa oli poikien elämä ja kuolema. Jokaisen rohkeamman kuohahduksen, jokaisen nuorukaisten korkealennon taltuttavat isät järkähtämättä, hylkääminen rankaisuna: ainoakaan poika ei sen vuoksi kasva isänsä pään yli. Näin oli halki viiden vuosisadan.
Nahkoihin puettuna, viitta yllä, karheana ja vanukkeisena ja jokseenkin peseymättömänä, sellaisena esiintyy ajatuksissamme tuo muinaisroomalaisen perimuoto, siistimättömine kynsineen ja suurine korvineen; savimaja asuntonansa; aina itse valmiina tarttumaan miekkaan tai lantatadikkoon. Keihäällä ajettiin karjaa, keihäällä kamppailtiin taistelussa. Vihollisen kanssa tehdyt epäedulliset sopimukset julistettiin pätemättömiksi ja sydämettömästi annettiin alttiiksi viranomainen, joka oli sen tehnyt; sillä ei koskaan ajateltu ihmistä, vaan ainoastaan valtion etua. Kovaluustoisia luonteita, vailla kauneusaistia, mielikuvituksettomia, myöskin vallan epämusikaalisia, mutta toimitarmoisia, ravakoita ja kaikkea muuta kuin naiveja.
Kumminkin, huolimatta tästä eheästä yhtenäisyydestä, muinaisroomalainen on rotuarvoitus. Sillä jo Rooman perustaminen latinalaisten ja sabinilaisten toimesta osoittaa varhaista veren sekoitusta. Myöskin vallan vierassukuisista etruskeista on aikaisin asettunut arvoa nauttivia perheitä Roomaan. Edelleen näemme sitten, että maassa on ammoin ollut olemassa paikallisylimystö, patriisien sääty, joka puolustautuu myöhemmin maahan siirtyneitä, tunkeilevia plebeijejä vastaan: yksi turvakeino heitä vastaan oli aviokielto. Mutta asutuksen eri kerrostumain erillänsä pitäminen ei ollut toteutettavissa. Lisäksi tuli sitäpaitsi vielä joukko Roomassa olevia orjia tai palvelijoita, sotavankeja, gallialaisia, kreikkalaisia, puunilaisia, aasialaisia: sillä vapautettujen palvelijain pojat saivat Roomassa aikaisin ja säännöllisesti kansalaisoikeuden, ja saivatkin tuhansin ja taas tuhansin, epäperäisiä roomalaisia, jotka välittömästi sekaantuivat plebs'iin. Senpä vuoksi alkaen jo toisesta, niin jo kolmannesta vuosisadasta ennen Kristusta voidaan tuskin enää puhua puhtaasti roomalaisesta kaupungin asujamistosta. Mutta kunnianhimoinen ylpeys, olla roomalainen, valtasi heti kaikki kansalaisluetteloihin otetut ja yhdenmukaistutti vieraatkin ainekset. Kuitenkin ylhäisön mies sellaisissa olosuhteissa tuskallisen tarkasti piti vaarin sukupuustansa ja huolehti mikäli mahdollista perheaikakirjoista ja esi-isäin-kuvista.