»Se ei ole mikään leikin asia. Sinä näit hänet toissapäivänä, ja luulenpa, että hänkin miellytti sinua. Hän on tosin sinua vanhempi, mikä kaiken kaikkiaan on vain onneksi, sitäpaitsi mies, jolla on luja luonne, hyvä asema ja hyvät tavat, ja ellet sano 'en', mitä tuskin voin odottaa älykkäältä Effiltäni, olet kahdenkymmenen iällä siinä, mihin toiset ehtivät neljäkymmentä täytettyään. Sinä ehdit paljoa kauemmaksi kuin äitisi.»
Effi oli vaiti ja haeskeli vastausta. Mutta ennenkuin vastaus löytyi, hän kuuli viereisestä, vielä päärakennukseen kuuluvasta takahuoneesta isänsä äänen, ja kohta senjälkeen astui sisään ritaristoneuvos von Briest, hyvin säilynyt ja nimenomaan hyvätuulisen näköinen viisikymmenvuotias herra — ja hänen kerallaan parooni Innstetten, solakka, tummapintainen ja ryhdiltään sotilaallinen.
Hänet nähdessään Effi alkoi hermostuneesti värähdellä; mutta se ei kestänyt kauan, sillä melkein samana hetkenä, jolloin Innstetten ystävällisesti kumartaen lähestyi häntä, ilmaantuivat villiviinin kiertämään avoimeen ikkunaan kaksosten pellavapäät, ja Hertha, vallattomampi, huusi saliin: »Tule, Effi!»
Sitten hän hävisi näkyvistä, molemmat sisarukset hyppäsivät rahinselukselta, jolla olivat seisoneet, ja kuului vain vielä heidän hiljainen hihityksensä ja naurunsa.
KOLMAS LUKU.
Jo samana päivänä kihlasi parooni Innstetten Effi Briestin morsiamekseen. Morsiamen hilpeä isä, joka ei kyennyt helposti sopeutumaan juhlalliseen osaansa, oli kihlajaisaterian aikana kohottanut maljan nuoren parin onneksi, ja se oli sylkähdyttänyt rouva von Briestin sydäntä hänen arvatenkin ajatellessaan niitä aikoja, joista nyt oli kulunut tuskin kahdeksantoista vuotta. Mutta tuo tunto häipyi kohta pois; hänelle itselleen se oli ollut mahdotonta, nyt oli siinä hänen oma tyttärensä — kaiken kaikkiaan yhtä hyvin, kenties paremminkin. Briestin keralla näet kävi eleleminen, vaikka hän olikin hieman proosallinen ja taipui toisinaan hillittömäksi puheissaan. Aterian lopulla, kun jo tarjoiltiin jäätelöä, vanha ritaristoneuvos alkoi vielä kerran puhua esittäen yleistä sinuttelua avartuneen perheen jäsenten kesken. Samalla hän syleili Innstetteniä ja suuteli hänen vasenta poskeansa. Mutta asia ei ollut hänen mielestään vielä täysin järjestyksessä; hän suositteli vielä jokapäiväistä käytäntöä varten tuttavallisempia nimiä ja titteleitä sepittäen eräänlaisen kodikkaan arvoluettelon, tietenkin oikeutettuja, hyvin hankittuja omituisuuksia säilytellen. Rouvaa, arveli hän, oli paras edelleenkin nimittää »äidiksi» (olihan näet olemassa nuoriakin äitejä), hän itse puolestaan luopui kunnianarvoisesta nimestä »isä» pitäen parempana pelkkää nimeä Briest, jo senvuoksi, että se oli sievän lyhyt. Mitä taas lapsiin tuli — tähän asti ehdittyään hänen täytyi äkkiä rohkaista mieltänsä katsellessaan vain kahtatoista vuotta nuorempaa Innstetteniä — niin Effi sai olla Effi ja Geert Geert. Ellei hän erehtynyt, merkitsi Geert solakkana kohoavaa runkoa, ja Effi voi niinmuodoin olla »Efeu», muratti, jonka oli kietouduttava rungon ympärille. Morsiuspari katsahti tuon kuullessaan toisiinsa hieman hämillään, Effi sitäpaitsi lapsellisen iloisin ilmein, mutta rouva von Briest virkkoi: »Briest, puhu mitä tahdot ja muovaile maljapuheesi miten hyväksi näet, mutta suvaitse jättää runolliset vertaukset, ne ovat sinun liikkumisalasi ulkopuolella.» Nämä nuhtelevat sanat herättivät Briestin mielessä enemmän myöntymystä kuin torjuntaa. »Voitpa olla oikeassa, Luise.»
Kohta aterian jälkeen Effi otti loman käydäkseen pappilassa. Ollessaan sinne menossa hän ajatteli: »Luulenpa Huldan olevan vihoissaan. Minä olen sittenkin ehtinyt ennen häntä — hän on aina ollut kovin itserakas ja omahyväinen.» Mutta Effin odotukset eivät täysin toteutuneet; Hulda säilytti täydellisesti malttinsa, käyttäytyi moitteettomasti ja jätti kiukun ja närkästyksen ilmaisemisen äitinsä asiaksi. Pastorin rouva esittikin erittäin omituisia huomautuksia. »Niin, niinhän siinä käy. Luonnollisesti. Kun ei äidin sopinut, niin täytyy tyttären. Kyllä se tiedetään. Vanhat suvut vetävät aina yhtä köyttä, ja missä jotakin on, siihen aina jotakin kertyy.» Nämä alinomaiset sivistyksen ja sopivaisuuden puutetta osoittavat lausumat vaivasivat vanhaa Niemeyeriä, joka jälleen valitteli, että oli nainut taloudenhoitajattarensa.
Pastorin luota Effi tietenkin lähti kanttori Jahnken asumukseen. Kaksoset olivat jo häntä tähyilleet ja ottivat hänet vastaan talon edustalla olevassa puutarhassa.
»Kuulehan, Effi», virkkoi Hertha, kun he kaikki kolme astelivat oikealla ja vasemmalla kukkivien pensaiden ohi, »kuulehan, Effi, miltä sinusta oikeastaan tuntuu?»
»Miltä tuntuu? Oh, aivan hyvältä. Me jo sinuttelemmekin toisiamme ja mainitsemme ristimänimellä. Hänen nimensä näet on Geert, kuten muistaakseni jo olen maininnutkin.»