»Näetkö, Roswitha, näetkö.»
»Mutta jos minulle vielä sellaista sattuisi, Krusen kanssa, eihän se mitään, enkä voisi muuta, niin juoksisin suoraan veteen. Se oli liian kauheata. Kaikki. Ja mihin onkaan joutunut se lapsi raukka? En usko sen enää elävän, ovat antaneet sen kuolla, mutta syy on kumminkin minun? Hän heittäytyi Annin kätkyen ääreen, tuuditteli lasta ja lauloi lakkaamatta.
»Lakkaa jo», sanoi Effi. »Älä huoli enää laulaa; päätäni pakottaa.
Mutta tuo sanomalehdet. Vai onko Gieshübler lähettänyt kuvalehtiä?»
»On. Ja muotilehti oli päällimmäisenä. Me sitä selailimme, Johanna ja minä. Johanna vihoittelee, aina, ettei voi saada sellaista. Tuonko muotilehden?»
»Tuo, ja tuo lamppukin.»?
Roswitha meni, ja Effi virkkoi itsekseen, jäätyään yksin: »Mistä kaikesta apua haetaankaan? Sievä nainen käsipuuhkineen, ja toinen puoliharsoineen; muotinukkia. Mutta niinpä parhaiten johdun toisiin ajatuksiin.»
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä saapui Innstetteniltä sähkösanoma, jossa hän ilmoitti tulevansa vasta toisella junalla, joten hän ehtisi Kessiniin vasta illalla. Päivä kului alinomaisessa levottomuudessa; onneksi tuli iltapuolella Gieshübler, joka auttoi suoriutumaan yhdestä tunnista. Seitsemän aikaan vaunut vihdoin ajoivat oven eteen, Effi astui ulos, puolisot tervehtivät toisiaan. Innstetten oli hänelle muuten vieraan; kiihtymyksen vallassa, ja siitä johtui, ettei hän huomannut Effin sydämellisyyteen sekaantuvaa hämminkiä. Eteissuojassa paloivat lamput ja kynttilät, ja teekeittiö, jonka Friedrich oli jo asettanut kaappien välissä olevalle pöydälle, heijasti valon hohteina.
»Näyttää aivan samanlaiselta kuin silloin, kun tänne saavuimme.
Muistatko, Effi?»
Effi nyökkäsi.