»Minä toivon… niin, toivon tasavertaisuutta ja tietenkin sitäpaitsi hellyyttä ja rakkautta. Ja ellei hellyyttä ja rakkautta voi olla, koska rakkaus, kuten isä sanoo, on kuitenkin pelkkää lorua (minä en sitä kumminkaan usko), toivon rikkautta ja hienon talon, kerrassaan hienon, johon tulee prinssi Friedrich Karl metsästämään, hirvijahtiin tai metsonsoitimelle, tai saapuu vanha keisari ja lausuu armollisen sanan jokaiselle naiselle, nuorillekin. Ja kun sitten olemme Berlinissä, toivon pääseväni hovitanssiaisiin ja oopperan juhlanäytäntöön, suuren keskiaition viereen.»
»Sanotko tuon vain vallattomuudesta tai päähänpistosta?»
»En, äiti, olen ihan tosissani. Rakkaus on ensimmäinen, mutta kohta sen jäljessä tulee loisto ja kunnia, ja sitten tulee huvittelu — niin, huvittelu, aina jotakin uutta, aina jotakin sellaista, että täytyy nauraa tai itkeä. Ikävystymistä minä en voi sietää.»
»Kuinka oletkaan tullut toimeen meidän seurassamme?»
»Ah, äiti, kuinka voitkaan niin sanoa! Totta kyllä, että kun talvella tulevat ajaen rakkaat sukulaiset ja viipyvät kuusi tuntia tai kauemminkin, ja kun täti Gundel ja täti Olga minua tarkastelevat ja pitävät nenäkkäänä — täti Gundel on sen minulle kerran sanonut — niin silloin ei toisinaan ole kovinkaan somaa, se täytyy tunnustaa. Mutta muuten olen ollut täällä aina onnellinen, ylen onnellinen…»
Tuon sanottuaan hän heittäytyi nyyhkyttäen polvilleen äidin eteen ja suuteli hänen molempia käsiään.
»Nouse, Effi! Nuo ovat pelkkiä mielialoja, joiden valtaan ihminen joutuu ollessaan sinun iälläsi ja odottaessaan häitä ja tuntematonta tulevaisuutta. Mutta luehan nyt minulle kirje, ellei siinä ole mitään erinomaista, ehkäpä salaisuuksiakin.»
»Salaisuuksia», nauroi Effi hypähtäen äkkiä seisomaan aivan toisen mielialan vallassa. »Niin, hän on aina aikeissa, mutta enimmän osan minä voisin naulita julkisesti nähtäviin, sinne, piirineuvoksen kuulutusten viereen. Niin, onhan Geertkin piirineuvos.»
»Lue, lue!»
»Rakas Effi!… Niin se näet aina alkaa, ja toisinaan hän nimittää minua 'Pikku Eevakseen'».