Wilke, jonka säärystimet kävivät yhä väljemmiksi, toi aamiaisen ja postin, ja vanha Briest virkkoi: »Wilke, järjestä kuntoon pienet vaunut. Lähden tästä rouvan kanssa ajelemaan.»
Rouva von Briest oli sillävälin kaatanut kahvia kuppeihin ja katseli kohti kukkatarhaa. »Katsohan, Briest, Rollo makaa jälleen kiven luona. Siihen se on koskenut vielä syvemmin kuin meihin. Se ei syökään enää.»
»Niin, Luise, luontokappale. Sitähän minä aina sanon. Me emme ole niin melkoisia kuin luulottelemme. Puhumme aina vaistosta. Lopulta se onkin kaikkein parasta.»
»Älä puhu niin. Filosofoidessasi… älä pane pahaksesi, Briest, mutta siihen ei sinusta ole. Sinulla on hyvä ymmärryksesi, mutta ethän voi käydä sellaisia kysymyksiä…»
»Enpä oikeastaan.»
»Ja jos sellaisia kysymyksiä ylimalkaan pitää ajatella, niin onhan niitä olemassa toisia, ja voinpa sanoa sinulle, Briest, ettei kulu yhtäkään päivää, lapsirukan jouduttua tuohon leposijaansa, sellaisten kysymysten mieleen johtumatta…»
»Millaisten kysymysten?»
»Emmekö ehkä sittenkin ole me syylliset.»
»Joutavia, Luise. Mitä tarkoitat?»
»Eikö meidän olisi pitänyt paremmin häntä opastaa oikeaan. Juuri meidän. Onhan Niemeyer oikeastaan ihan mitätön, jättää kaikki epäilyksen valtaan. Ja sitten, Briest, ikävä sanoa… sinun alinomaiset kaksimielisyytesi… ja vihdoin, mitä minuun itseeni tulee, sillä en suinkaan tahdo suoriutua tästä asiasta viattomana, eikö hän sittenkin ollut liian nuori?»