Ensimmäinen joulupäivä oli kirkkopäivä, toisena oltiin Borcken luona vieraissa. Sinne olivat kokoontuneet kaikki, lukuunottamatta Grasenabbeja, jotka eivät tulleet, »koska Sidonie ei ollut kotona». Tätä selitystä pidettiin kaikilla tahoilla verrattain omituisena. Kuiskuttelivatpa muutamat näinkin: »Päinvastoin; juuri siitä syystä heidän olisi pitänyt tulla.» Uudenvuoden aattona olivat tanssiaiset, joista Effi ei saanut eikä tahtonutkaan jäädä pois, koska hänellä siinä oli ensi kerran tilaisuus nähdä koko kaupungin kasvisto. Johanna sai kyllin tekemistä varustaessaan armollista rouvaansa tanssiaisiin. Gieshübler, jolla oli kaikki ja niinmuodoin ansarikin, lähetti kameliakukkia, ja Innstetten, jolla oli varsin vähän aikaa käytettävänään, ajoi iltapäivällä vielä Papenhageniin, missä oli palanut kolme riihirakennusta.

Talossa oli ihan hiljaista. Christel, jolla ei ollut mitään toimitettavaa, oli uneliaana siirtänyt rahin lieden luo, ja Effi vetäytyi makuusuojaan, missä istuutui kuvastimen ja sohvan väliin, sitä tarkoitusta varten järjestetyn pienen kirjoituspöydän ääreen kirjoittaakseen äidilleen, jota oli toistaiseksi kiittänyt ainoastaan kortilla joulukirjeestä ja lahjoista, mutta jolle ei ollut muuten viikkokausiin lähettänyt mitään tietoa itsestään.

»Kessinissä, joulukuun 31 p:nä. Rakas Äiti! Tästä voi sukeutua pitkäkin kirje, koska en ole — korttia lukuunottamatta — pitkiin aikoihin antanut itsestäni mitään tietoa. Viimeksi kirjoittaessani olin vielä keskellä jouluvalmisteluja, mutta nyt ovat joulupäivät jo olleet ja menneet. Innstetten ja hyvä ystäväni Gieshübler olivat tehneet parhaansa tehdäkseen jouluaaton minulle mahdollisimman mieluisaksi, mutta sittenkin tunsin itseni hieman yksinäiseksi ja ikävöin teitä. Vaikka minulla yleensäkin on erittäin paljon syytä olla kiitollinen, iloinen ja onnellinen, en kumminkaan voi vapautua yksinäisyyden tunteesta, ja jos olen aikaisemmin ivaillut Huldan ikuista tunnekyyneltä, niin nyt saan rangaistukseni ja joudun itse taistelemaan samaa kyyneltä vastaan. Innstetten näet ei saa sitä nähdä. Uskon kuitenkin varmaan kaiken paranevan, kun kotoinen elämämme vilkastuu, ja niin tulee käymään, rakas äiti. Se, mihin jo aikaisemmin viittasin, on nyt varmaa, ja Innstetten ilmaisee minulle joka päivä iloansa sen johdosta. Minun ei tarvinne tehokkaammin vakuuttaa, kuinka onnellinen olen itse jo siitä syystä, että sitten tulee ympärilläni olemaan elämää ja huvia tai, kuten Geert sanoo, 'rakas lelu'. Niin sanoessaan hän lienee oikeassa, mutta parempi olisi, ellei hän tuota lausepartta käyttäisi, koska mieltäni joka kerta hieman kirvelee, kun muistan, kuinka nuori olen ja että kuulun vielä puolittain lastenkamariin. Tämä ajatus ei lähde mielestäni (Geert pitää sitä sairaalloisena) ja saa aikaan, että se, minkä pitäisi olla ylin onneni, on melkein vieläkin enemmän alinomaisena vastuksenani. Niin, rakas äiti, kun Flemmingin kelpo naiset hiljattain tiedustelivat minulta kaikenlaista, minusta tuntui kuin olisin ollut huonosti valmistuneena suorittamassa tutkintoa, ja luulenpa vastanneenkin sangen tuhmasti. Sitäpaitsi olin harmissani. Paljon siitä, mikä näyttää myötätunnolta, onkin näet pelkkää uteliaisuutta ja vaikuttaa sitäkin tungettelevammalta, kun minun täytyy odottaa iloista tapahtumaa vielä varsin kauan, aina kesään saakka. Se tapahtuu luullakseni heinäkuun ensimmäisinä päivinä. Silloin täytyy sinun tulla, tai vielä parempi, jos minä hieman toivuttuani otan täältä lomaa ja tulen sinne Hohen-Cremmeniin. Ah, kuinka iloitsenkaan sitä ajatellessani, iloitsen jo muistaessani Havellandin ilmaa — täällä näet on melkein aina kylmän kalsea sää — ja sitten joka päivä ajeluretki, kaiken ollessa punaista ja keltaista, ja olenpa jo näkevinäni, kuinka lapsi ojentaa käsiänsä sitä kohti, koska arvatenkin tuntee olevansa vain siellä oikein kotonansa. Mutta tästä minä kirjoitan ainoastaan sinulle, Innstetten ei saa siitä tietää, ja sinultakin minun täytyy pyytää anteeksi, että tahdon tulla lapsen keralla Hohen-Cremmeniin ja ilmoitan jo nyt tulostani sen sijaan, että kutsuisin sinua, rakas äiti, oikein hartaasti tulemaan tänne Kessiniin, missä on joka kesä tuhatviisisataa kylpyvierasta, laivoja, joissa liehuu jos jonkinlaisia lippuja, vieläpä rantahotellikin. Mutta se seikka, että osoitan vain vähän vieraanvaraisuutta, ei kumminkaan todista minulta niitä tunteita puuttuvan, niin kovin en ole suvustani vieraantunut, vaan syynä on yksinomaan piirineuvoksen asumus, joka kaikesta somuudestaan ja erikoisuudestaan huolimatta ei kumminkaan ole mikään oikea talo, vaan korkeintaan kahden ihmisen asunto, tuskin sekään, sillä meillä ei ole edes ruokasalia, joka seikka on ikävä, kun sattuu tulemaan vieraisiin pari henkilöä. Meillä tosin on suojia toisessakin kerroksessa, suuri sali ja neljä pientä kamaria, mutta ne eivät ole ollenkaan kodikkaita, ja minä nimittäisin niitä romukamareiksi, jos niissä olisi romua; mutta ne ovat aivan tyhjät, paria kaislatuolia lukuunottamatta, ja vaikuttavat lievimmin sanoen erittäin oudoilta. Sinä kaiketi arvelet, että tuo kaikki on helposti korjattavissa; mutta niin ei ole laita, sillä meidän talossamme… kummittelee; siinä se nyt on sanottuna. Pyydän sinua muuten hartaasti olemaan mitään vastaamatta tähän tiedonantooni, sillä minä näytän Innstettenille aina teidän kirjeenne, ja hän olisi suunniltaan, jos saisi tietää, että olen tuon sinulle ilmoittanut. En olisikaan sitä tehnyt, sitä vähemmän, kun olen saanut olla rauhassa viikkokausia ja olen lakannut pelkäämästä; mutta Johanna sanoo, että sellaista sattuu yhä uudelleen, varsinkin kun taloon tulee joku uusi henkilö. Ja enhän voi asettaa sinua alttiiksi sellaiselle vaaralle, tai jos tuo on liikaa, sellaiselle omituiselle ja epämukavalle häiriölle! Itse asialla en tahdo sinua nyt vaivata, en missään tapauksessa seikkaperäisesti. Se on tarina, jossa esiintyy eräs vanha kapteeni, niinsanottu Kiinan-kävijä, ja hänen tyttärentyttärensä, joka oli lyhyen ajan kihloissa erään täkäläisen nuoren kapteenin kanssa ja äkkiä hävisi hääpäivänänsä. Tuo kävisi vielä laatuun. Mutta tärkeämpää on, että eräs nuori kiinalainen, jonka vanha kapteeni oli tuonut mukanaan Kiinasta ja joka oli aluksi hänen palvelijansa ja myöhemmin hänen ystävänsä, kuoli pian senjälkeen ja on haudattu yksinäiseen paikkaan kirkkomaan kupeelle. Minä ajoin siitä hiljattain ohi, mutta käännyin nopeasti toisaalle, koska otaksuin muuten näkeväni hänet haudallaan istumassa. Seikka näet on valitettavasti se, rakas äiti, että olen hänet kerran todellakin nähnyt, tai ainakin minusta siltä näytti, kun nukuin ja Innstetten oli vierailemassa ruhtinaan luona. Se oli kauheata; en tahtoisi milloinkaan enää sellaista kokea. Ja sellaiseen taloon, olipa se muuten kuinka soma tahansa (se on, merkillistä kylläkin, samalla kertaa sekä kodikas että kaamea), minä en voi sinua niinkään kutsua. Ja vaikka olenkin monessa suhteessa samaa mieltä kuin Innstetten, rohkenen kumminkin sanoa, ettei hän ole käyttäytynyt asiassa aivan moitteettomasti. Hän vaati minua pitämään tuota kaikkea vanhana akkojen loruna ja nauramaan sille, mutta sitten hän taas näytti sen uskovan ja, kumma kyllä, vaati minua pitämään sellaista kummittelua ylhäisenä ja vanhaan aateluuteen kuuluvana asiana. Mutta sitä minä en voi enkä tahdokaan. Vaikka hän muuten onkin hyvänluontoinen, hän ei kumminkaan käyttäydy tässä kohden minua kohtaan kyllin suopeasti. Johannan ja myöskin rouva Krusen kertomien nojalla minä näet tiedän, että asiassa jotakin piilee. Rouva Kruse on ajomiehemme vaimo, joka istuu aina ylen lämpimässä huoneessaan mustan kanansa keralla. Tämä kaikki on jo kyllin pelottavaa. Ja nyt tiedät, minkätähden tahdon tulla, kun asia on ehtinyt niin pitkälle. Ah, kunpa jo oltaisiin niin kaukana. On olemassa paljonkin syitä, joiden vuoksi sitä toivon. Tänään pidetään uudenvuodentanssiaiset, ja Gieshübler — ainoa miellyttävä ihminen täällä, vaikka hänen toinen olkapäänsä onkin korkeammalla, tai oikeastaan enemmänkin — Gieshübler on lähettänyt minulle kameliankukkia. Minä kenties kumminkin tanssin. Lääkärimme sanoo, ettei siitä ole minulle vahinkoa, päinvastoin. Ja minua melkein hämmästytti, että Innstettenkin suostui. Ja nyt tervehdi ja suutele isää ja kaikkia muita rakkaita. Onnea uudelle vuodelle.

Tyttäresi Effi.»

KOLMASTOISTA LUKU.

Tanssiaiset olivat kestäneet aina varhaiseen aamuun saakka, ja Effiä oli runsaasti ihailtu, joskaan ei yhtä ehdottomasti kuin kameliavihkoa, jonka tiedettiin olevan peräisin Gieshüblerin ansarista. Muuten jäi tanssiaisten jälkeenkin kaikki entiselleen, seurallista lähenemistä tuskin yritettiinkään, ja siitä johtui, että talvi tuntui sangen pitkältä. Lähiseuduilla asuvat aatelisperheet kävivät vain harvoin vieraissa, ja velvollisuudenvaatiman vastavierailun edellä kuultiin aina puolittain murheellisesti lausutut sanat: »Niin, Geert, jos se on ehdottomasti tehtävä, mutta minä menehdyn ikävään.» Innstetten sanoi aina olevansa samaa mieltä. Se, mitä sellaisten vierailujen aikana puhuttiin perhekunnasta, lapsista ja maanviljelyksestäkin, kävi sentään laatuun; mutta kun sitten tulivat esille kirkolliset kysymykset ja läsnäolevia pastoreita kohdeltiin kuin paaveja, tai kun he itse pitivät itseään paaveina, niin Effin kärsivällisyys loppui, ja hän ajatteli haikein mielin Niemeyeriä, joka oli aina pidättyväinen ja vaatimaton, vaikka jokaisen suuremman tilaisuuden sattuessa sanottiin, että hän kelpasi hyvinkin tuomiokapituliin kutsuttavaksi. Borckein, Flemmingien ja Grasenabbien kanssa ei seurustelu ottanut oikein sujuakseen, vaikka ihmiset, Sidonie Grasenabbia lukuunottamatta, olivatkin varsin ystävällisiä, ja ilon, huvin, vieläpä kohtalaisen hyvän-olonkin laita olisi ollut monta kertaa huonosti, ellei olisi ollut Gieshübleriä. Hän piti Effistä huolta kuin pieni kaitselmus, ja Effi puolestaan tiesi olla hänelle siitä kiitollinen. Gieshübler oli tietenkin kaiken muun ohella uuttera ja tarkkaavainen sanomalehtien lukija, puhumattakaan siitä, että hän oli aikakauslehtikerhon etunenässä, ja niinpä kului tuskin päivääkään, jona Mirambo ei tuonut suurta valkoista kirjekuorta ja siinä kaikenlaisia lehtiä, joissa huomattavat kohdat oli merkitty lyijykynäviivoin, enimmälti aivan hienoin, mutta toisinaan myöskin levein sinikynän vedoin huudahdus- ja kysymysmerkkeineen. Eikä hän tyytynyt siihenkään, vaan lähetti vielä viikunoita ja taateleita, suklaalevyjä kiiltopaperiin käärittyinä ja punaisine nauhoineen, ja kun hänen ansarissaan kukki jotakin erikoisen kaunista, hän toi sen itse ja jutteli silloin iloisesti miellyttävän nuoren rouvan kanssa, jota kohtaan tunsi kaikkia lämpimiä tunteita, isän, sedän, opettajan ja ihailijan tunteita. Effiä tuo kaikki liikutti, ja hän kirjoitti siitä usein Hohen-Cremmeniin, niin että äiti vihdoin alkoi kiusoitella häntä puhuen »alkemistiin kohdistuvasta rakkaudesta». Nämä hyväätarkoittavat kiusoittelut eivät kuitenkaan tehneet tarkoitettua vaikutusta, vaan päinvastoin koskivat Effiin melkein kipeästi, koska hän tajusi, joskin hämärästi, mitä hänen omasta avioliitostaan oikeastaan puuttui: kiintymyksen osoituksia, virikkeitä, pieniä huomaavaisuuksia. Innstetten oli hyvä ja hellä, mutta rakastajaksi hänestä ei ollut. Hänessä eli se tunne, että hän rakasti Effiä, ja se hyvä tietoisuus, että oli niin laita, sai hänet jättämään erikoiset ponnistukset. Oli käynyt melkein säännöksi, että hän Friedrichin tuodessa lampun vetäytyi vaimonsa huoneesta omaan huoneeseensa. »Minulla on vielä eräs juonikas juttu selvitettävänä.» Ja niin hän poistui. Oviverho tosin jäi syrjään siirretyksi, joten Effi voi kuulla hänen selailevan asiakirjoja tai kirjoittaa rapsuttelevan, mutta siinä olikin kaikki. Rollo tosin tuli silloin ja paneutui Effin eteen matolle ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Tahdonpa nähdä, kuinka täällä jakselet; eihän kukaan muukaan käy sinua katsomassa.» Effi kumartui ja virkkoi hiljaa: »Niin, Rollo, me olemme yksin.» Yhdeksän aikaan Innstetten sitten saapui teetä juomaan, useimmiten sanomalehti kädessään, puhui ruhtinaasta, jolla oli jälleen paljon harmia, varsinkin tuon Eugen Richterin vuoksi, jonka ryhti ja kielenkäyttö olivat aivan mahdottomat määritellä, ja tarkasti sitten nimitykset ja kunniamerkkien saajain luettelot moittien kaikkein useimpia tapauksia. Lopuksi hän puhui vaaleista ja sanoi olevan onneksi, että sai edustaa piiriä, jossa vielä oli kunnioituksentunteita. Siitä suoriuduttuaan hän pyysi Effiä soittamaan jotakin, Lohengrinistä tai Walkürestä, sillä hän oli innokas Wagnerin ihailija. Epävarmaa oli, mikä hänen oli siihen suuntaan taivuttanut; toiset sanoivat sen johtuneen hänen hermoistaan, sillä vaikka hän näyttikin tyyneltä, hän oli oikeastaan hermostunut; toiset taas otaksuivat syynä olevan Wagnerin suhtautumisen juutalaiskysymykseen. Luultavasti olivat molemmat oikeassa. Kymmenen aikaan Innstetten sitten oli uupunut ja osoitti hyväntahtoisesti, mutta hieman väsyneesti hellyyttään, johon Effi suostui siihen oikein vastaamatta.

* * * * *

Niin kului talvi, tuli huhtikuu, ja talon takana sijaitseva puutarha alkoi vihertää. Effi oli siitä iloissaan; hänen oli vaikea odottaa kesää, joka toi tullessaan kävelyretket merenrannalla, kylpyvieraat ja muut. Muistojen joukossa olivat Gieshüblerin luona vietetty Trippelli-ilta ja sitten uudenvuodentanssiaiset jotakin olleet, aivan sievääkin; mutta seuraavat kuukaudet olivat jättäneet paljon toivomisen varaa, ja ennen kaikkea ne olivat olleet niin yksitoikkoiset, että hän oli kerran kirjoittanut äidilleen näinkin: »Ajattelehan, äiti, minä olen melkein suostunut aaveeseemme! Sitä kamalaa yötä, jona Geert oli ruhtinaan luona, en tietenkään tahtoisi enää toista kertaa kokea, en suinkaan; mutta vaikeaa on aina yksinkin olla, mitään kokematta, ja kun sitten herään yöllä, kuuntelen toisinaan, eikö kuulu kenkien hiihdättely, ja kun kaikki on hiljaista, tunnen itseni melkein pettyneeksi ja sanon itsekseni: kunpa hän tulisi jälleen, mutta ei liian pahasti eikä liian lähelle!»

Effi oli tuon kirjoittanut helmikuussa, ja nyt oli melkein toukokuu. Plantaašissa kävi elämä vilkkaammaksi, ja kuului peippojen viserrystä. Ja samalla viikolla saapuivat sitten haikaratkin; eräs liiteli talon yläpuolella Ja istuutui Utpatelin myllyn läheisyydessä olevan vajan katolle. Siinä oli sen vanha levähdyspaikka. Tuostakin tapauksesta kertoi Effi, joka nyt kirjoitti useammin Hohen-Cremmeniin, ja saman kirjeen loppuosa kuului näin: »Eräs asia oli minulta kerrassaan unohtua, rakas äiti: meillä on täällä uusi sotilaspiiripäällikkö, joka saapui tänne neljä viikkoa sitten. Niin, onko hän täällä tosiaankin? Siinä on kysymys, vieläpä tärkeäkin, vaikka sinun kenties täytyy sille nauraa, kun et tunne sitä seurallista pulaa, jossa olemme nyt samoinkuin ennenkin. Joka tapauksessa on niin minun laita, koska en osaa oikein tulla toimeen täkäläisten aatelisten kanssa. Se on kenties oma syyni. Mutta samantekevää. Tosiasiana pysyy, että pula on olemassa, ja senvuoksi olen odottanut kaikki talvikuukaudet uutta piiripäällikköä kuin mitäkin lohdutuksen ja pelastuksen tuojaa. Hänen edeltäjänsä oli kauhea olento, huono käytökseltään ja vielä huonompi tavoiltaan ja kaiken muun lisäksi, vielä aina huonoissa varoissa. Me kärsimme hänen tähtensä kaiken aikaa, Innstetten vielä enemmän kuin minä, ja kun huhtikuun alussa kuulimme majuri Crampasin saapuneen — se näet on hänen nimensä — syleilimme toisiamme, ikäänkuin ei tässä kelpo Kessinissä voisi enää tapahtua mitään pahaa. Mutta kuten jo lyhyesti mainitsin, ei hänen tulostaan huolimatta näytä sittenkään asia kohentuvan. Crampas on naimisissa, hänellä on kaksi lasta, kymmenen ja kahdentoista vuotiset, rouva on vuotta vanhempi kuin hän, siis neljänkymmenenviiden ikäinen. Tuo ei sinänsä välttämättä mitään haittaisi, voisinhan minä. mainiosti seurustella äidillisen ystävän kanssa. Olihan Trippellikin lähes kolmenkymmenen, ja asia sujui varsin hyvin. Mutta rouva Crampasin kanssa, joka muuten ei ole omaa sukuaan mikään, ei voi tulla sellainen kysymykseen. Hän on aina alakuloinen, melkein synkkämielinen (kuten rouva Kruse, jota hän yleensäkin mielestäni muistuttaa), ja kaikkeen siihen on syynä pelkkä mustasukkaisuus. Hänen, Crampasin, näet kerrotaan olevan lukuisien suhteitten miehen, naistenmiehen, seikka, joka minusta on aina naurettava ja olisi tässäkin tapauksessa, ellei hän olisi juuri sellaisten seikkojen vuoksi joutunut kaksintaisteluun erään toverinsa kanssa. Hänen vasen käsivartensa murskautui kohta olkapään alapuolelta, ja sen huomaa heti, vaikka leikkausta, kuten Innstetten minulle kertoi (sitä nimitetään luullakseni resektioksi, ja sen on suorittanut Wilms), kiitetään todelliseksi mestarityöksi. Herra ja rouva Crampas kävivät kaksi viikkoa sitten luonamme vierailemassa; tilanne oli erinomaisen kiusallinen, sillä rouva Crampas piti miestään silmällä siinä määrin, että hän joutui puolittain ja minä kokonaan hämille. Majuri itse voi olla aivan toisenlainen, hilpeä ja vallaton, siitä sain varmuuden, kun hän kolme päivää sitten oli Innstettenin kanssa yksin ja minä voin huoneestani seurata heidän keskusteluansa. Myöhemmin keskustelin minäkin hänen kanssaan. Täydellinen kavaljeeri, tavattoman taitava. Innstetten oli sodan aikana samassa prikaatissa kuin hän, ja he ovat nähneet toisensa usein Parisissa kreivi Gröbenin luona. Niin, rakas äiti, siinä olisi ollut jotakin, mikä olisi voinut tuoda uutta elämää Kessiniin; hänessä, majurissa, ei ole pommerilaisia ennakkoluulojakaan, vaikka hänen sanotaankin olevan kotoisin Ruotsin-Pommerista. Mutta rouva! Ilman häntä ei asiasta tietenkään mitään synny, ja hänen kerallaan tietenkin vielä vähemmän.»

* * * * *