"Kysytte hyväntahtoisesti terveyteni tilaa! Ainoan hyveen tunnen saaneeni: nyt toivon parantuvani! — Kaikessa muussa tulee Meeranin tehdä ihmetyö ja se vaatii aikaa."
Siitä ajasta alkaen tapahtui että joka viikko sekä tuli että meni kirje. Joka kirjeestä, kuin tuli, tuntui Herminasta ikäänkuin olisi hänkin Alppien terveellistä ilmaa hengittänyt, niinkuin jos olisi hänen suonissansa raikkaampi veri alkanut juosta.
Missä olivat ne pahat idut, joita Bodendorff heidän yhdessä ollessaan oli kylvänyt. Miksi hän tyttöä nyt ymmärsi? Bodendorff oli tietämättänsä, tahtomattansa runoilija, luontonsa syvyydessä. Hän tosin ei kirjoittanut mitään sonetteja alpeille, mutta hän kuvasi ne kirjeissänsä kynällä. Hän, joka oli pois suljettu kaikista niistä lähteistä, joista sievempi siveys saa ravintonsa, hän, jonka rikkaalta taipumukselta ainoastaan puuttui hoito, hän, joka itse oli saanut itsensä muodostaa, hänellä, kaikkien tietojen ja taiteiden vieraalla, oli kuitenkin oikea käsitys ja todellinen tunne, joka useinkin puuttuu niiltä, jotka ovat tarkemman hoidon saaneet. Hän oli etsinyt ravintoa oikeasta lähteestä ja sen kautta saavuttanut voimallisen sielun.
Hän ei ymmärtänyt itse, millä tunteiden rikkaudella hän astui esiin ja miten hänen ajatus-maailmansa levitettynä, suurennettuna ja uusilla ilmiöllä täytettynä avaantui. Hän ei tietänyt että hän kirjoitti itsensä Herminan sieluun.
Talvi oli loppunut ja kevätmyrskytkin olivat tau'onneet. Joka päivä toivoi nuori tyttö serkkunsa palajavan.
"Pääskyt ovat kotonansa jo taaskin", kirjoitti tyttö, "mutta turhaan kyselen heiltä, jos ovat lentäneet sen paikan ylitse, jossa te asutte?"
Tämäkö sana sai Bodendorffin jättämään etelän? Eräänä iltana säveltyi kansanlaulu taasen harmooniosta, — kun hän seisoi tytön takana ja vei sydämellisesti kätensä huulillensa, ja siten ryöväsi sen "tervetulon", jossa tytön sielu jo riemuitsi.
Hiljaisella sydämellisyydellään yhtyi majuritar heidän joukkoonsa ja vastaan otti Bodendorffin kuni äiti poikansa. Tänään jäi Bodendorff heille, niinkuin se olisi ollut luonnollista.
Hermina vapisi ennen tuntemattomasta onnesta, johon kuitenkin sekaantui salainen sanomattoman tuskallinen pelko.
Hermina katsoi siihen mieheen, joka hänelle oli maksanut niin monen sisällisen kiistan, joka oli maksanut hänen ylpeytensä ja vapaan sydämensä ja muuttanut hänen luontonsa.