"Ei se kuitenkaan ole verrattava kotomaas uljaisiin hoviin", vastasi Klaus Götrikkinen, "mutta — ne hovit eivätpä aina sisällä onnellisuutta, eivätkä myös voi jakaa sitä ympärillensä, sen olet sinä, Agnes armahani, saanut kyllä havaita, jos minäkin. Ei mikään olis minua estänyt varustamasta tuota huonetta linnan tavalla, sillä tämä seutu on minun, vaan en minä tahdo sitä tehdä jälkeisilleni, ett'eivät nousisi kansan sortajiksi, sen jalon kansan, joka ei milloinkaan ole ansainnut orjuutta. Tuon huoneen he saavat polttaa tuhaksi, kun joku sen asujamista tulee röykkiäksi. Waan jos vihamies sitä piirittää, niin he kaikki, tämän kunnan miehet, tulevat sen apuin."
"Tämä maa kun on niin kaunis, miten eikö sen kansa olisi jaloa", sanoi Agnes, joka täll'aikaa oli jättänyt istuimensa perä-tuhdolla ja tullut Klausen rinnalle, "ja olethan sinä itsekkin samasta kansasta", lisäsi hän, ja lymytti kasvonsa ritaria vasten.
Juttelimme miten Klaus Götrikkinen oli voittanut Eberkopfin Aachenin torneri-kiistassa, ja sitte lähestynyt keisari Ludovikiä, joka häntä ilomielin tervehti, ja jolle hän asiat kertoi alusta loppuun. Tässä ei lienee tarve pitkillä puheilla enää lauseskella miten seikat selvenivät, kun niihin ryhtyi sekä keisari että arkkipispat. Agnes Lichtenau pääsi nyt kerrankin vainojistansa, sekä maallisista että kirkollisista, ehkä suuri osa hänen perinnöstänsä oli mennyt hukkaan. Hän suostui jättämään kotonsa ja kotomaansa ja seuraamaan Klausea Suomehen, jossa hän oli ennen käynyt, ja jonka kylmyyttä hän ei peljännyt.
Heinrich Rathsmann jäi Kölniin, kauppaansa käyttämään, vaan hän lupasi vielä joskus käydä Turussa ja sillä tiellä poiketa Klausea ja Agnesta tervehtämässä. Historia ei puhu miten hän täytti tämän lupauksensa.
Simeon, se vanha Juutalainen, oli saattanut Eberkopfin Behmgerichten käsiin, siten että hän oli ilmoittanut kaikki Eberkopfin ja "tähtien tutkian" vehkeet yhdelle, jonka hän tiesi mainitun sota-oikeuden jäseneksi. Asiat tutkittiin, "tähtien tutkia" haastettiin oikeuden eteen, mutta hän vältti tuomionsa myrkkyä nielemällä vaikka hänen luultiin häkään kuolleen. Eberkopfia, joka pidettiin syyn-alaisena, seurattiin joka askel, hänen tietämättänsä, erinomaisella tarkkuudella; siitä se tuli, että hän haastettiin oikeuden eteen juuri neidon luostarista ryövättyänsä.
Tiedämme jo miten hänen asiansa päättyi. Hän toivoi saavansa kuolla ritarin tavalla, eikä hirressä, jonka tähden hän pyysi Jumalan tuomiota. Siinä hän kuolisi ilman häpeää — taikka kukaties voittaisi ja pääsisi kaikesta kanteesta. Sentähden hän taistelikin oikein mielensä perään, vaan tiedämme jo että Klaus Götrikkinen hänen voitti.
Niin oli kulunut vuotta kaksi. Suomenmaa oli tullut täydellisesti Ruotsin valtaan, sillä Novgorodilaiset olivat äskein tehdyssä Pähkinälinnan rauhassa suostuneet jättämään heille puolen Karjalasta.
Ja olemme nyt saattaneet nämä kaksi nuorta kaikista vastahakoisuuksista siihen hetkeen, jona Agnes lymytti suloiset kasvonsa Klausea vasten. Eikä nyt enää ollut kukaan heidän onneansa häiritsemässä.
Päivä oli laskeumallansa; ei ainoatakaan tuulen värähdystä näkynyt vedessä, eikä kuulunut luotoin lehdissä. Se oli siihen aikaan vuodesta, jolloin pihlajat kukoistavat, ja jolloin laulu-rastas säveltää kaikkein pidemmät nuottinsa. Ilma oli kukka-löyhkyä ja linnun-laulua täynnä. Maassa oli rauha — ja luonnossa — ja ihmisissä. Niitä löytyy hetkiä toisinaan semmoisia, jona kaikki pitävät juhlaa, kansat ja erityiset ja luonto. Ne hetket ovat kuitenkin harvoja, sillä ihmisten arkipäivät ovat useimpia kuin juhlat, ja taisteloin ajat kansoissa pidemmät kuin rauha. Ei Suomen kansankaan rauha-juhlat ole olleet pitkällisiä.