Nyt ei taistelo kestänyt enää kauvan. Ruusu-ritari työnsi miekkansa läpi vihamiehensä kaulan; mies kaatui kuoliaana kedolle.
"Jumala on tuominnut", huusi julistaja; ja se sanoma kaikui yli katseliain joukon.
Keisari Ludovik ja hänen seuransa olivat suurella tarkkuudella silmänneet tätä taisteloa. Woittaja ajoi nyt lehteriä kohden, aukasi silmikkonsa ja kumartihe keisarille.
"Ah, Klaus Götrikkinen!" sanoi keisari ystävällisellä äänellä, "sinäkö se olitkin? terve tultuas ja onnea voitolles."
Pääte.
Pyhäjärveen laskeuu Tampere, Pyhäjärvestä laskeuu Nokia. Se on vähäinen soma järvi, se Pyhäjärvi, noin viittä, kuutta virstaa pitkä, päästä päähän soutain. Joka sitä ottaa silmäilläkseen esim. Pyynikin vuorelta, lähellä Tamperetta, oppii sen someutta pian ihailemaan. Sen rannat ovat melkein ylisten ympäri vihantelevina peltomaina, mutta vähän etäämmällä näkyy hakometsiä ja lehtoja, kukkuloita ja laaksoja taivaan reunaa vastaan. Siellä ja täällä on peltoin sivuilla kyliä ja useita somasti rakennettuja kartanoita molemmin puolin järveä; Hatanpää ja Sankila, Wiiki ja Maatiala, Rahola ja Walkila y.m.
Koko sen näkyalan luonto on niin eriomaisen kodokasta, että siihen kuka katselia hyvänsä, tylsä-tuntoinenkin, pian mieltyy. Järvelle on viskelty useita viheriöitseviä luotoja, joiden lehtipuut päivän-laskussa heittävät lavean varjonsa veteen. Suurin ja vihantavin kaikista on Wiikin saari, jossa kaupunkilaiset Tamperetta pyhäiltasina käyvät lystäilemässä. Muinoin he sinne kulkivat kaksihankasissa veneissä, — isompaa kun ei ollut — vaan nyt käy Pyhäjärveä edestakasin vähäinen höyry-vene, jolla pyhäpäivinä on tapa kanniskella käsi-työläisiä ja tehdasten työntekiöitä huvimatkoilla, ja hävittää luonnon hiljaisuuden pyöräinsä kohinalla, ja henkiä pistävää savuansa ihanalta tuntuvaan kasvi-löyhkyyn. Waan niinpä on ihmisenkin tapa, jonka rehkinästä siinä nähdään kuvaus. Hän tulee aina touhullansa ja kohinallansa sekoittamaan ja muuttamaan luonnon työ-alaa.
Joku vuosi tässä kerrottuin tapausten jälkeen, nähtiin kesä-iltana vene kulkevan Pyhäjärvellä. Siinä veneessä oli kaksi nuorta henkeä, mies ja vaimo. Molemmat olivat puvusta ja muodosta katsoin ylhäisempää säätyä, kuin näillä tienoilla muuten silloin asui. Waimon vaatteet olivat sitä kallista vaaleata kangasta, jota siihen aikaan kudottiin Brabantissa. Mies taas oli ritarien tavallisessa koto- eli rauhapuvussa. Hän souti venettä, ehk'ei heidän matkallansa näkynyt olevan mitään erinomaista tarkoitusta. He olivat kukaties katselemassa seudun kauneutta, joka silloin vielä oli jotenkin luonnon vallassa, paitsi että järven läntisessä päässä, Nokian puolella, oli uusi huone kehällä. Se oli tavallisia huoneita isompi ja tehty aivan outoon rakennus-parteen.
Ne kaksi siinä veneessä näkyivät nyt ottavan silmäilläksensä tätä huonetta, millinen sen muoto olisi sinne kauvas järvelle. Molempain katsannossa kuvasti tytyväisyys, — ja erittäin sen nuoren naisen.
"Ah, ah, Klaus", sanoi hän, "minkä ihanan asunnon sinä rakennat meille!"