Jos omaisemme maailman Me täällä saisimme, Jo maassa kaiken kunnian, Kuin olle osa kuolevan; Niin sentään siihen maahamme Palaisi mielemme.
Kuin kukka vielä kuoressain, Tuleentuu aikanaan; Niin Edenikin odottain Meill' aukeneepi autuain; Sitt isänmaassa veisataan Ijäistä veisuaan.
Kuun Tarinoita.
Kuun tarinoita.
Suutuksissa on aurinko ollut Suomi-raukallemme. Koko viime kesään se tuskin kehtas näyttää kasvojansakaan, ja kun ei sen tarkka silmä ollut heitä kurin alla pitämässä, eivät ole viljatkaan huolineet tehdä velvollisuuttansa: mitkä laiskuudesta eivät ole kasvaneet yhtään, mitkä ilkoisillaan eivät tehneet muuta kuin kelvottomia häränjyviä vaan. — Minullepa on kuukin ollut äissään, tiesi häntä mistä syystä; onhan noilla suurilla herroilla aina syitä, tärkeitä syitä, joita ei kuitenkin sovi halvoille kuoleman alaisille ilmoittaa. Meidän velvollisuutemme on tyytyä siihen, että on syitä, tärkeitä syitä. Sanalla sanoen, kuu ei ole usein ollut sillä armollisella tuulella, että olisi ruvennut ilmoittamaan minulle maailman salaisuuksia ja eihän tuhma meikäläinen ole Jumala, että tyhjästä voisi jotain luoda. Mitä kuu leppeämpinä hetkinä on päästänyt suustansa ulos, sen vähän olen nyt tähän kerännyt. Lieneekös tässäkin viljassani paljon häränjyviä, sitä en tohdi sanoakaan; siitä voisi kuu minulle suuttua vielä pahemmaksi. Maista hyvä lukija itse, ja jos sitten rupeaisi suolias puremaan, niin älä minua syytä, vaan omaa itseäs; eihän Sinun ollut pakko näihin ryhtyä!
1.
Kuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka Taunus nimisenä, Reinvirran rannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjoisvartta, näkyy puolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin kirjoituksineen j.m.s. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus: se on Roomalaisleiri. Ikään kuin hautakivi nurmen alla nukkuvan miehen muistoa säilyttää, niin nämät jäänöksetkin johtavat mieleen sen ajan jolloin Rooman maailmavalta ulottui tähän saakka.
Minä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina. Silloin kävi Roomalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri oli rakettu esteeksi Germanian metsikköjen ryöstöretkille. Kaksi legionaa oli tässä majassa. Wahvat vallit sulkivat sisällensä avaran neliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta. Sotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa kivikartanoissa.
Isoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista helinää. Ma katsahdin sisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsikköjen maassa, aivan silloisen "maailman" rajoilla. Siinä huikaisi silmiä roomalaisen sivistyksen koko komeus jo koreus: marmorapielet laen kannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia joka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä jo Salernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit pöydän ympärillä peitetyt kalleilla purpurakankaalla. Kullakin penkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia miellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä tanssi.
Ylipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi. — Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui: