"Se jalo mies!"
"Niin, jalo mies, kyllä mahdat sanoa. Tiedätkös mitä hän teki?"
"Noh, mitä?"
"Hän sanoi minulle: Waikka sinä olet kuljeskellut omin päis, etkä minun matkoistani ole vähääkän huolta pitänyt, niin on minun kuitenkin sinun entisiä ansioitas muistaminen. Sinä olet ollut minun oma kilpeni kantaja."
"Ja mitäs siihen vastasit?" kysyi Aino.
"Niin olenkin, vaan täällä minä olen ollut Suomalainen."
"Ja sitä en minä paheksu", sanoi Birger Jarle, "minä teen sinusta Suomen ritarin."
Mauno näytti, miten hänen teräs-kannuksensa olivat muuttuneet kultaisiksi.
"Ja sen ohessa", jatkoi se jalo herttua, "annan minä sinun johtaakses osan tämän maakunnan vartioväestöstä. Sinun velvollisuutes on vähitellen muuntaa sen väestön ruotsalaisesta suomalaiseksi, kun sinun Hämäläises oppivat käyttämään meidän aseita. Ja nyt Herran huomaan! Tervehdä sitä Suomen neitoa, joka sinun silmissäs on voittanut kaikki Ruotsin hymyhuulet."
Tähän jätämme nyt Ainon huulet hymyelemään. Aika on lopettaa tämän kertomuksen. Olavus, joka ahkerasti kasti Hämäläisiä, sai myös kastaa Ainon — ja vihkiä hänen Maunon puolisoksi.