Hän olis joutunut vankiluteen, niinkuin kaikki muutkin, ellei Ungarit olisi tässä käyttäneet vanhaa omituista sotatapaansa. Ammuttuansa nuolensa ja vasamansa he aina kohta käänsivät hevosensa pakoon päin, antamatta Hillensä aikaa katsoa joutseinsa vaikutusta. Niin he nytkin ratsastivat muutaman kymmenen askelen pois päin, ja kääntyivät sitte vasta takaisin tekemään vankia.
Ne, jotka olivat tulleet Bohemian kuninkaan jälissä, olivat joutuneet epäjärjestykseen, nähdessään semmoisen joukon miehiä kaatuvan edessänsä; heidän oli pakeneminen.
Yksi ainoa eturivin miehistä oli jäänyt hevosenaan pystyyn; hänen verinen keihäänsä näytti hänen ensimäisessä hyökkäyksessä uskollisesti täyttäneen miekkansa työtä, ja nyt hän näki sankarikuninkaan, jonka rinnalla hän oli taistellut, olevan auttamattomasti vihollisten käsiin joutumassa. Palaava Ungarin liuma ei vielä ollut paikalla. Hän astui hevosestansa, autti kuninkaan heti jaloilleen ja hevosen selkään.
"Kuka sinä olet?" kysyi kuningas, joka ei nähnyt hänen kasvojansa silmikon läpi.
"Minä olen Suomalainen; mutta paetkaa nyt, hyvä herra."
"Suomalainen! ilmankos siinä olet lumonnut hevoses ja itses. Lumo nyt itses Unkarilaisiltakin, minun apuni ei auta."
Näin lausuen astui Johannes tarjotulle ratsulle ja lennättihe pakoon.
Unkarilaiset tulivat, ja ne viisi sataa miestä jäivät heidän omiksensa ja niiden joukossa se Suomalainen, — Klaus Götrikkinen.
Sota-kedon toisella sivulla oltiin yhtä tuimassa työssä.
Kuninkaallisessa puvussa, loistavalla miehuudella taisteli siellä sankari Fredrik; hän etsi orpanaansa Ludovikiä; vaan se oli karttanut vihollisten joutsi-miehiä, ja ratsastanut koko sotatanterelta pois Zangbergin linnaan.