"Sinun i'älläsi, poikaseni, on melkein jokaisella vuodella oma muotonsa eikä nuoruus aina köyhtymässä ole. Täällä on moni asia toiseksi muuttunut ja joku niistä ehkä surettaa sinua, jos aikanansa asian oikein ymmärsin. Erkki on kosinut Liisiä ja sai lopullisesti eilen hänen myöntymisensä vaikka hän viimeisenä vuoden neljänneksenä kahdesti sai kiellon. Vaikeasti mutta kuitenkin lopullisesti suostui hän siihen; hän onkin vielä niin aivan nuori. Häät pidetään piakkoin, ja äiti lähtee sitte hänen muassansa."
IMMENJÄRVI.
Taaskin oli vuosia kulunut. — Myötävietoista varjoisaa metsätietä astuskeli lämpösenä kevätiltana nuori väkevä mies, jonka muoto oli vahvasti päivettynyt. Vakavilla harmailla silmillänsä tähysti hän tarkoin eteenpäin ihan kuin odottaen muutosta yksitoikkoisessa maisemassa, jota kuitenkaan ei tullut. Vihdoin tuli vastaansa kärryillä ajava mies. "Ystävä hoi!" huusi jalkamatkailija hevosmiehelle, "olenko oikealla tolalla pyrkiessäni Immenjärvelle?"
"Ihan oikealla", vastasi mies koskien hattuansa.
"Vieläkö sinne on paljonki matkaa?" "Olette nyt jo aivan lähellä. Puolen tupakkapiipun ajalla näette järven; herrastalo on ihan sen rannalla."
Maanmies ajoi sivutse; toinen astui riuskaammin tietänsä eteenpäin. Neljännestunnin kuluttua loppui äkkiä varjo hänen vasemmalla puolellansa, maa tuli niin alasvierteiseksi että satavuotisten honkain latvat tuskin näkyivät ylös tirkistäviksi. Niitten takana näkyi avara valoisa maisema. Vielä alempana oli järvi, tyyni, tummansininen, melkein kaikkialta metsäin ympäröimä; ainoasti yhdessä paikassa oli aukeema, josta näki vieläki kauemmaksi kunnes senkin näkö-alan sulkivat vuoret. Keskellä lehtimetsää näkyi jotakin valkoista, lumenmuotoista, mikä ei muuta ollut kun suuri joukko kukkivia hedelmäpuita. Niitten takana taas kohosi keltaiseksi maalattu herrastalo punaisine tiilikattoinensa. Savutorven nenästä lensi haikara joka vitkaan leijaeli yli järvenpinnan. "Immenjärvi!" huudahti matkailija. Oli melkein kuin olisi hän tuntenut olevansa matkansa perillä, sillä hän seisoi liikkumattomana ja katseli yli puitten latvain toiselle rannalle, missä herrastalon varjokuva päilyi vedessä. Taas jatkoi hän äkkiä käyntiänsä. Tie oli hyvin jyrkkä niin että alempana kasvavat puut taaskin antoivat varjoa, mutta samalla sulkivat näkö-alan järveä kohden, jota vaan pilkuttain sai nähdä puitten välistä. Jopa taas tuli vastamaata, mutta silloin katosikin metsä selkä oikealta että vasemmalta; sen sijaan tuli tien kummallakin puolella huolellisesti hoidettuja viljelysmaita. Matkustajaa vastaan tuli muhkea mies, puettu ruskealta vivahtavaan pukuun. Jo melkein vastassa ollessaan heilautti hän hattuansa ja huusi iloisella äänellä: "tervetullut, ole tervetullut Reino-veikko Immenjärven tiluksille!"
"Terveisiä sinulle, ja kiitos onnittelemastasi Erkki-ystäväni!" huusi toinen häntä vastaan.
He kurottivat toinen toisellensa kättä. "Todellakin olet sinä Reino itse", sanoi Erkki, tirkistäen entisen koulukumppaninsa vakaviin silmiin.
"Olenpa kyllä, ja olethan sinäkin siinä vaikka oletkin iloisemman muotoinen kuin ennen olitkaan."
Iloinen hymyelmä sai Erkin muodon entistä paljo iloisemmaksi. "Niin, Reino veikkoseni", sanoi hän, vieläkin kerran kurottaen ystävällensä kättä. "Minä olen osallinen ollut suurissa arpajaisissa; sainkin oikein hyvän voiton. Etköhän sitä tiedä?" Hän hieroi käsiänsä ja sanoi mielihyvissänsä: "siitähän tulee odottamaton kohtaus. Sinua ei hän osaa odottaa; eipä totisesti osaakkaan!"