"Kerran omaa äitiäni vastaan. Me puhuimme kauvan sinusta eilen illalla kun jo olit pois mennyt. Hän arveli ettet sinä enää ole niin hyvä kuin olit ennen."
Reino oli hetkisen vaiti, mutta sitte otti hän tytön käden omaansa, ja vakavasti katsoen hänen lapsellisiin silmiinsä, sanoi hän: "minä olen niin hyvä kuin ollutkin olen; sen saat vahvasti uskoa! Uskotko sen, Liisi?"
"Uskon", sanoi hän. Reino irroitti kätensä ja astui viimeisen kadun mitan vallan riuskasti. Mitä likemmäksi tuli eronhetki, sitä iloisemmaksi muuttui hänen muotonsa; tytön mielestä kävi hän liian nopeasti.
"Mikä sinun on, Reino?" kysyi hän.
"Minulla on muuan ihana salaisuus", sanoi hän ja katseli loistavin silmin tyttöä. "Kun kahden vuoden kuluttua taas olen täällä, sitte vasta sen sinulle sanon."
He olivat jo tulleet kyyti-vaunujen luokse; he eivät myöhästyneet. Vielä kerran otti Reino hänen kätensä. "Jää hyvästi!" sanoi hän, "jää hyvästi Liisi, äläkä unhota minua."
Hän pudisti päätänsä. "Jää hyvästi", sanoi hän. Reino nousi vaunuihin, hevoset lähtivät liikkeelle. Kun vaunut käänsivät kadunkulmasta, näki hän vielä kerran tyttönsä sorean vartalon miten se hiljaa siirtyi takaisin kotia kohden.
KIRJE.
Lähes kaksi vuotta tämän jälkeen istui Reino pöytänsä ääressä, jolla paloi lamppu, oli kirjoja ja paperia. Hän odotteli erästä ystäväänsä jonka seurassa hänellä oli tapa harjoitella opintojansa. Rappusissa kuului askeleita. "Tulkaa sisään." Se oli hänen emäntänsä. "Teille kirje, hyvä herra!" Hän antoi sen ja meni sitte tiehensä.
Kotona olostansa asti ei Reino ollut Liisille kirjoittanut eikä häneltä kirjettä saanut. Tämäkään ei ollut häneltä vaan äitiltänsä. Reino avasi ja luki seuraavan: