Kun Liisi näki ne kirjoitetut lehdet, kysyi hän, "jokohan taaskin olet jutelmia kirjoittanut?"
"Ei nämät jutelmia ole", sanoi hän, antaen hänelle kirjan.
Siinä oli pelkkiä runoelmia, useammat korkeintaan koko sivun mittaiset. Liisi käänsi lehden toisensa jälkeen mutta ei lukenut muuta kuin nimikirjoitukset. "Kun kouluttaja häntä torui", "Kun hän oli eksyksissä metsässä." "Pääsiäistarinain muassa." "Ensimäisen kirjeen häneltä saatuani." Tähän laatuun olivat ne lähes kaikki. Reino katseli häntä tarkasti ja yhä edelleen lehtiä käännellessään, huomasi hän ensin tytön hienon muodon vähittäin punehtuvan, mikä puna oikein yltymistään yltyi. Reino koetti katsoa häntä silmiin, mutta Liisi ei katsonut ylös ja lopullisesti laski hän kirjan sanaa lausumatta hänen eteensä.
"Älä sitä niin tavoin minulle takaisin anna!" sanoi häh.
Tyttö otti kasvisäiliöstä ruskeanmuotoisen kasvin. "Siihen panen sinun mieli-kasvisi", sanoi hän, pani sen kirjan väliin ja antoi sen hänelle. — — —
Jo tuli loma-ajan viimeinen päivä ja poislähtöpäivän aamu. Pyynnöstä sai Liisi äitinsä luvan saada saattaa ystävänsä kyytivaunuihin, jotka odottivat muutama kadunkulma heidän asunnostansa. Portilla tarjosi Reino hänelle käsivartensa ja niin kävivät he rinnakkain, hän ja tyttö. Mitä likemmälle määränsä perää hän tuli, sitä paremmin tunsi hän kuin olisi hänellä ennen pitkää eroa ollut tytölle sanomista jotakin niin tarpeellista, josta riippui koko hänen tulevan elämänsä arvo ja menestys, mutta eipä vaan saanut hän tarpeellisia sanoja suustansa. Se tuskastutti häntä ja hänen käyntinsä tuli yhä vitkaammaksi.
"Sinä tulet liian myöhään", sanoi hän, "tornikello on jo kymmenen lyönyt."
Mutta ei hän siitä sen nopeammaksi tullut. Vihdoin sanoi hän änkytellen: "Liisi, kahteen vuoteen et minua ensinkään saa nähdä — — pidätkö minun takaisin tullessani niin hyvänä kuin nytkin?"
Hän nyökytti päätänsä ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin. — "Minä olen sinua puolustanutkin", sanoi hän hetkisen kuluttua.
"Minua? Milloin sitä tarvittiin?"