"He itsekään eivät ole sitä vielä ystävillensäkään tiedoksi antaneet. Hän on oikein rakastettava ja ymmärtäväinen nuori mies."
Äiti meni kahvia toimimaan. Liisi oli kääntänyt selkänsä Reinoa kohden ja puuhaili pienen paperisen teoksen kimpussa. "Malta nyt vaan hetkisen aikaa", sanoi hän, "minä olen heti valmis." Kun Reino, vastoin tapaansa ei vastannut, kääntyi tyttö. Hänen silmissänsä näkyi sellainen surun muoto, jota niissä ei ennen voinut havaita. "Mikä sinua huolettaa?" kysyi tyttö, käyden häntä lähemmäksi.
"Minuako?" sanoi hän ajattelematta, ja katseli haaveksivaisesti tyttöä.
"Sinä olet niin murheellisen näköinen."
"Liisi", sanoi hän, "en minä voi kärsiä tuota keltaista lintua."
Kummastellen katseli häntä tyttö; hän ei ymmärtänyt häntä. "Sinä olet hyvin kummallinen", sanoi hän.
Reino otti hänen molemmat kätensä, jotka hän estelemättä sai pitää. Äiti tuli pian sisälle.
Kahvin jälkeen istui äiti rukkinsa ääreen. Reino ja Liisi menivät sivuhuoneesen järjestämään kasviansa. Siinä nyt luettiin kukka- ja verholehtiä, lehdet ja kukat levitettiin huolellisesti ja jokaisesta lajista pantiin kaksi kappaletta suuren kirjan väliin kuivamaan. Valoisa oli se iltapäivä, viereisestä huoneesta kuului äitin rukin ratina ja tuon tuostakin Reinon mataloittu ääni kun hän lausui kasvien luokat ja heimot tai oikaisi Liisin väärin lausuttuja latinankielisiä kasvien nimiä.
"Minun kokoelmastani puuttuu orvokki", sanoi hän kun koko löytö oli määritelty ja järjestetty.
Reino veti taskustansa laskutetun paperin. "Tässä on sinulle orvokki", sanoi hän, kurottaen tytölle puoleksi kuivuneen kasvin.