Reino huomasi Liisin silmissä aran iskun. "Villistynyt oli vaan se aika kuin toinen toisiamme emme nähneet", sanoi hän.
Avainkimppu kädessä tuli ovesta juuri samassa Liisin äiti. "Hei!" huudahti hän nähtyänsä Reinon, "kas tuossa vieras, aivan niin rakas kuin odottamatonkin." Ja nyt alkoi keskustelu tavallisine kysymyksinensä ja vastauksinensa. Rouvat istuivat työnsä ääreen, Reino nautti hänelle tuotuja virvotuksia, mutta Erkki oli hankkinut suuren hopeahelaisen merenvahapiipun, sytyttänyt sen ja istui pakisten ja vahvasti tupakoiden Reinon vieressä.
Seuraavana päivänä täytyi Reinon hänen kanssansa ulos pelloille ja niityille, istutusmaille ja humalistoon, talliin ja öljymyllyyn. Kaikki oli oivassa kunnossa, kaikki työväki oli reippaan ja terveen muotoisia. Päivälliseksi kokoontui perhe puutarhasaliin ja loppupäivä oltiin sitte enemmin tai vähemmin yhdessä, tullen siitä miten isännän työ ja aika sen salli. Ainoastaan joku hetki iltaruuan edellä ja aamupäivän ensimäiset hetket työskenteli Reino hänelle erittäin osotetussa huoneessa. Jo aikoja sitten oli hän alkanut koota kansan-runoja ja lauluja, missä vaan niitä sai; hän rupesi nyt keräelmiänsä järjestämään ja, jos mahdollista, niitä ympäristöstä lisäämään. — Liisi oli joka aika hilpeä ja ystävällinen; Erkin joka aika yhtäläisen kohteliaisuuden vastaanotti hän lähes nöyrällä kiitollisuudella. Reino ajatteli itsekseen ettei hän luullut niin virkusta lapsesta niin hiljaista rouvaa tulevan.
Jo täällä olonsa toisesta päivästä alkaen asti oli Reinolla tapana iltasilla käydä järvenrannalla kävelemässä. Tie sinne johti ihan puutarhan sivutse. Pienellä mäen kummulla sen lopulla oli korkeain koivuin alla istumapenkki. Äiti oli sille antanut nimen iltapenkki sentähden että se paikka oli auringonlaskun puolella ja että sitä juuri siihen aikaan enimmästi käytettiin. Kävelymatkaltansa tuli Reino eräänä iltana juuri sitä tietä kun hänen saavutti sade. Hän haki suojaa erään niinipuun alla mutta senkin lehdet rupesivat pian vuotamaan vettä. Märkänä lähti hän astumaan edemmäksi. Pimeä läheni ja sade yltyi yhä. Päästyään liki iltapenkkiä, oli hän koivun runkoin välissä näkevinään valkoisen naisen haahmun. Se seisoi liikkumattomana, ja miten hän lähemmäksi tultuaan oli huomaavinaan, käännettynä häntä kohden, niinkuin jotakuta odottamassa. Hän arveli sen olevan Liisin, joudutti sentähden käyntiänsä, hänen seurassansa päästäksensä puutarhan lävitse kotiin. Mutta oli se kuka olikin, haahmo katosi pimeämäisiin sivukäytäviin. Se oli hänestä odottamatonta; hän oli Liisille pahoissa mielin, mutta kuitenkin epäili hän oliko se todenteolla Liisi, mutta hän aristeli sitä häneltä kysyä. Tullessansa eipä hän käynyt puutarhasalin lävitsekään vallan sen tähden ettei saisi nähdä Liisin tulevan puutarhan portista sisään.
SE OLI ÄITINI TAHTO.
Illalla joku päivä myöhemmin istui koko perhe, miten siihen vuorokauden aikaan tavallista, puutarhasalissa yhdessä seurassa. Ovet olivat auki. Aurinko oli jo metsän takana järven tuolla puolla.
Reinoa pyydettiin esittämään muutama kansanlaulu, jotka hän samana päivänä oli saanut eräältä ystävältänsä mailla. Hän nouti kamaristansa paperikäärröksen, jossa oli erityisiä siististi kirjoitettuja lehtiä.
Seurue istui pöydän ääreen, Liisi Reinon sivulle.
"Me luemme umpimähkään", sanoi hän, "minä en itsekään ole niitä vielä lukenut."
Liisi levitti kirjotuksen. "Onhan tässä laulun nuottikin", sanoi hän; "sen pitää sinun Reino laulaa."