Ensin luki hän muutamia pila-lauluja viheltäen niihin iloisia nuottia, mikä suuresti huvitti seuraa. "Mutta ken lienee semmoiset somat laulut tehnyt?" kysyi Liisi.
"Niitten tekijät tuntee sisällöstä", arveli Erkki, "ne ovat kulkevain sällien, paimenten, kalastajain ja muitten sellaisten tekemiä."
Reino sanoi: "ne eivät ole kenenkään tekemiä, ne ovat tuulen tuomia, lentelevät sen muassa ja lauletaan kaikkialla. Semmoisissa lauluissa löydämme omat tekomme ja kärsimisemme samoin kuin olisimme itse olleet niitä tekemässä."
Hän otti toisen lehden. "Minä seisoin korkealla vuorella…"
"Sen tunnemme", sanoi Liisi. "Pane lauluksi, Reino; minä autan sinua." Silloin lauloivat he tuota vanhaa, hyvin tuttua mutta sittekin joka sika uutta nuottia. Liisi säesti miesten ääniä.
Äiti istui ahkeraan ompelemistoimessansa, Erkki oli pannut kätensä ristiin ja kuunteli hartaasti. Kun laulu oli loppunut, laski Reino sanaa sanomatta lehden pois kädestänsä. Illan hiljaisuudessa kuului karjan kelloja järven rannalta, jopa sen lisäksi alkoi iloinen pojan ääni laulaa:
"Minä seisoin korkealla vuorella Viheriäisessä laaksossa…."
Reino naurahti. "Tokkopa kuulette? Ne käyvät noin suusta suuhun."
"Tällä paikkakunnalla lauletaan tätä laulua usein", sanoi Liisi.
"Niinpä kyllä", sanoi Erkki; "se on paimenlaulu, joka nyt ajaa karjaa kotiin."