He kuuntelivat vielä hetken ajan kunnes kellojen kilinä tarhassa loppui. "Ne ovat alkusäveliä", sanoi Reino; "niitä lepää metsän lyyleissä. Niitten sepittäjää ei tunne kukaan."
Hän otti uuden lehden.
Pimeä oli jo tullut tuntuvammaksi. Iltarusko punotti järven toisella puolella. Reino levitti lehden, Liisi pani kätensä sen toiselle puolelle ja katsoi hänen kanssansa paperiin.
Reino luki runopukuun laaditun kertomuksen miten muuan äiti vaati tyttärensä luopumaan lemmitystänsä ja ottamaan toisen. Tyttö syyttelee myönteliäisyyttänsä ja on mielipahoissaan noin kevytmielisesti entisen ystävänsä suremaan jättämisestänsä.
Tätä lukeissansa huomasi Reino paperin vähä värisseen. Kun lukeminen oli loppu, lykkäsi Liisi tuolinsa sivulle ja meni ääneti puutarhaan. Äiti heitti silmäniskun hänen jälkeensä. Erkki tahtoi mennä sinne hänkin, mutta äiti sanoi: "hänellä on siellä tekemistä." Hän siis ei mennytkään.
Illan hämärä rupesi kattamaan puutarhaa ja järveä, yöperhosia rupesi lentelemään ja avoimista ovista tuli yhä väkevämpi yrttien ja kukkien tuoksu, vedestä kuului konnain kurnuttaminen, ikkunain alla visersi satakieli ja kauempana puutarhassa toinen. Kuu kurkisteli yli puitten latvain. Reino katseli vielä kotvasen sitä paikkaa minne Liisin haahmo puitten väliin oli kadonnut, sitte kääri hän paperinsa kokoon, sanoi hyvää yötä seuralaisillensa ja astui huoneesta taaskin rannalle.
Tyvenessä hiljainen metsä heitti synkeän varjon veteen, mutta järven selkä oli kuun valaisema. Pieni häälymä tuntui toisinaan puissa, mutta se ei ollut tuuli, vaan kesäyön hengähdys, Reino kävi yhä vielä järvenrantaa myöten. Kivenheiton matkalla maasta näki hän valkosen ulpukan. Hänen tuli halu katsella sitä likemmältä; hän riisui vaatteensa ja astui veteen. Ranta oli matala ja pohjassa teräviä kiviä, jotka saivat hänen jalkansa aristamaan, mutta siksi syvä että olisi voinut laskeuda uimaan, ei vaan tahtonut tulla. Kerrassaan tuli äkkisyvä, tuntui kuin olisi hän astunut kaivoon, vesi tulvasi hänen päänsä yli ja hetkisen aikaa kului ennenkuin hän taaskin oli vedenpinnalla. Hän alkoi säännöllisiä uimisliikuntoja sekä ui kaareen kunnes huomasi mikä oli se kohta rannassa josta hän veteen lähti. Jopa näki hän ulpukankin suurten sileäin lehtiensä keskellä. Uiden hiljaa, nosteli hän käsiänsä vedestä niin että suuret takaisin tiukahtavat vesipisarat kuutamossa kiilsivät, mutta tuntui siltä kuin ei olisi matka hänen ja ulpukan välillä pysynyt yhä samana vaikka ranta kylläkin jäi taa'emmaksi. Hän kuitenkaan ei luopunut yrityksestänsä vaan ui riuskasti samaan suuntaan. Lopullisesti oli hän niin lähellä kukkaa että hän selvään eroitti sen hopeankarvaiset lehdet, mutta samalla tunsi hän olevansa ihan kuin pauloissa, sillä kasvin pitkät varret olivat tarttuneet jalkoihinsa. Se outo vesi oli mustana takanansa ja siellä kuuli hän loiskauksen isomaisen kalan hyppäämisestäkin. Hänen valloitti niin kolkkomainen tunne siinä oudossa elementissä että hän väkisin repäsi ruohoiset kahleensa ja tuimasti ui rantaan. Sieltä veteen katsoessaan oli ulpukka mustalla vedenpinnalla miten ennenkin. Hän pukeui vaatteihinsa ja kävi vitkaan takaisin kotiin. Kun hän puutarhasta tuli saliin, oli Erkki ja äiti toimimassa pienelle matkalle, joka oli tehtävä huomispäivänä.
"Missä olitte te niin myöhäiseen yöhön?" kysyi häneltä äiti.
"Minäkö?" vastasi hän. "Aikomukseni oli ulpukkaa tervehtiä, mutta ei siitä tullut mitään."
"Sitä ei ymmärrä yksikään ihminen", sanoi Erkki. "Mitä hittoa oli sinun ulpukan kanssa tekemistä?"